Autoja, miehiä ja muotia - naisten tyyli-ilta Jyväskylän Autotarvikkeella 25.9.2015

”Ilta, jolloin naiset sekosivat autoista tai miehistä – tai molemmista samaan aikaan”

Jyväskylän Autotarvike järjesti yhteistyössä Likkojen Lenkin ja Fashion Unit Oy:n kanssa naisten tyyli-illan, jossa paikalle kutsutuilla naisilla oli mahdollisuus ”seota” joko autoista, miehistä, muodista tai miksei vaikka kaikista yhtaikaa. Tapahtuma järjestettiin Jyväskylän Autotarvikkeen päätoimipisteessä, osoitteessa Aholaidantie 2. Illan ohjelmassa oli niin stailausnäytöksiä, liikunta- ja hyvinvointiohjelmanumeroita, lyhyitä puheenvuoroja kuin rentoa yhdessä oloakin. Unohtamatta kuitenkaan autovouhotusta, sillä showroomissa esillä olleisiin autoihin sai vapaasti käydä tutustumassa, mikäli vaan kiinnostusta piisasi siihen suuntaan.

Naisten tyyli-illan ennakkoilmoittautuminen päättyi jo 11.9., mutta itse ilmoittauduin syksyisen Lapin matkani vuoksi tapahtumaan vasta aamuyöllä 14.9. ja onnekseni mahduin vielä joukkoon mukaan. Kieltämättä oli hauska palata reissun päältä kotiin, sillä postiluukussa odotti peräti kaksi kutsua niin Hokkanen kuin Pii sukunimillä varustettuina. Tämä tapahtui sen vuoksi, koska otin heinäkuussa käyttööni jo edesmenneen mummoni tyttönimen, ja vielä edelleen joissain Jyväskylän Autotarvikkeen tiedoissa kummittelee vanha sukunimeni Hokkanen. Tästä asiasta saatiinkin jo onneksi väännettyä monen monta vitsiä aikaiseksi, sillä olihan se nyt hienoa saapua pippaloihin ”kaksoispersoonallisuuden” kanssa.

Virallisesti naisten tyyli-ilta alkoi klo17.30, mutta me saavuimme paikalle jo hieman ennen puoli viittä. Noin viikkoa aiemmin olin buukannut ”treffit” Volkswagen Hyötyajoneuvomyyjä Miikka Viskarin kanssa, sillä olin sopinut hänen kanssaan Amarok-aiheisesta viikonloppukoeajosta. Ajattelimme, että on järkevintä hoitaa paperiasiat ja avaimen luovutus ennen varsinaisen tapahtuman alkua, jotta muut naikkoset eivät meidän välisistä ”bisneksistä” häiriinny. Ajoneuvon tilapäistä käyttölupaa kirjoittaessaan Miikakin ehti jo kysäistä itseltäni, että ”olitkos sä nyt Hokkanen vai Pii”? (Virallisesti Pii, mutta en minä loukkaannu vaikka joissain papereissa lukee vielä Hokkanen.)

Jyväskylän Autotarvikkeen lähettämässä kutsussa oli esitetty hienovarainen toive, jonka mukaan ”auto voi tällä kertaa jäädä kotiin”. Osittain toive oli esitetty alkoholitarjoilun, mutta toisaalta myös parkkitilan puutteen vuoksi, sillä Autotarvikkeen pihaan ei useita satoja autoja mahdu. Itse olen kuitenkin sellainen ”vastarannan kiiski”, että päätin uida vastavirtaan ja tulin tapahtumaan omalla autolla. Osittain sen vuoksi, että jätin oman autoni Mulkvistin viikonlopun ajaksi parkkiin Jyväskylän Autotarvikkeen pihaan, ja toisaalta myös sen takia, etten juo laisinkaan alkoholia, joten ajokunnon vuoksi autoa ei tarvinnut jättää kotiin.

Tapahtuma alkoi kun Jyväskylän Autotarvikkeen myyntipäällikkö Vesa Raivio kätteli ja toivotti kaikki paikalle tulleet doorikset tervetulleiksi. Jo tuossa vaiheessa naisporukkaa oli runsaanpuoleisesti paikalla, ja näyttipä vieraiden joukossa olevan ainakin yksi rohkea miespuolinenkin tyyli-iltaan osallistuja. Me emme ehtineet kävellä kovinkaan pitkälle ulko-ovelta, kun luottohuoltoneuvojanani tunnettu Kolehmaisen Jari melkein jo juoksi tervehtimään meitä. Kuulemma huoltoneuvojat osallistuivat ensimmäistä kertaa naisten iltaan, sillä tällä kertaa myös he olivat saaneet kutsun.

Tervetulotoivotuksien ohessa Jari niin kiitteli, että tuntuipa hänestä hyvältä kun lähetin heinäkuisen ohjelmistopäivityksen jälkeen hänelle sähköpostin, jossa kuittasin auton ja kytkimen käyttäytyvän taas kuten ennenkin. En viitsinyt olla tylsä, joten en maininnut tässä välissä mitään, että ollaanhan me asioitu Jyväskylän Autotarvikkeella ohjelmistopäivityksen jälkeenkin. Jari itse oli tuolloin lomalla, joten päätin pitää suuni supussa tämän asian tiimoilta. Tänä ehtoona en halunnut kuitenkaan miettiä pätkääkään sitä, että Volkswagen Mulkvisti on varmasti yksi Jyväskylän Autotarvikkeen historian ”takuuhuolletuimmista” autoista, vaan sen sijaan halusin nauttia hyvästä ruoasta, kiinnostavasta ohjelmasta ja mukavista ihmisistä.

Oikein tarkkaan kun tiiraa, niin tästä kuvasta voi bongata itse kuvaajankin.

Alkupaukkujen hakemisen jälkeen suuntasin naisille hyvin epätavalliseen tapaan suoraan Volkswagen Hyötyajoneuvojen osastolle, josta löytyi kuin löytyikin yksi valkoinen Amarok. Ei tarvinnut muuta kuin laittaa kamera laulamaan ja napsia kuvia suunnasta jos toisesta. Enpä kovinkaan kauaa ehtinyt kamerani kanssa hääriä auton ympärillä, kun jo perääni tultiin huutelemaan, että ehtoon ohjelma alkaa kohta salin puolella. Kuten minusta voi havaita kilometrien päähän, niin en ole kovinkaan kiinnostunut naisten muodista. Vaikka tämä ehtoo pyörikin pääasiallisesti muodin ja tyylin ympärillä, niin siitä huolimatta halusin osallistua, koska pääsihän ehtoon aikana myös autovouhottamaan kunhan vaan muisti olla riittävän omatoiminen.

Itse olen kerran aiemmin osallistunut samantyyppiseen Jyväskylän Autotarvikkeen järjestämään naisten tyyli-iltaan ja silloin itselläni meinasi kieltämättä tulla aika pitkäksi, sillä naisia oli tuolloin paikalla todella vähän eikä ohjelma ollut niin johdonmukaista kuin tänä vuonna oli. Aiemmalla kerralla kuitenkin pieniä henkilöautoja oli enemmän esillä ja paikalla olleet automyyjät esittelivät niitä autoista kiinnostuneille naisille, mikä oli näin bisnesnäkökulmasta ajateltuna ainoastaan hyvä asia.

Ehtoon ohjelma alkoi virallisesti Jyväskylän Autotarvikkeen toimitusjohtajan Seppo Huhtasaaren pitämällä puheella, jossa käytiin lävitse Autotarvikkeen historiaa ja esiteltiin paikalla ollutta henkilökuntaa. Puheen aikana teki vaan muutaman kerran meili karjaista paikalla olleille ”dooriksille”, että voisitteko pitää hieman hiljempaa ääntä. Aholaidantien toimipiste oli puheiden pitämisen kannalta todella huono paikka, sillä ääni kaikui ja paikoitellen hukkui yleisön mölyämisen alle. Onneksi kuitenkin puheenpitäjä malttoi puhua rauhallisesti, joten tarinan juonessa pysyi suhteellisen hyvin mukana.

Seppo Huhtasaari ja Johanna Soilu

Siinä vaiheessa kun tuli Autotarvikkeen huoltoneuvojien vuoro esittäytyä, niin itseäni harmitti suunnattomasti se, etten osaa vislata. Jos olisin osannut, niin siinä vaiheessa olisi voinut muutamat ”vislaukset” heittää ilmoille. Onhan se sanomattakin selvää, että kylillä kuultujen puheiden perusteella Jyväskylän Autotarvikkeen huoltoneuvoja Jari Kolehmainen on jo ”elävä legenda” Volkswagen tyyppien keskuudessa. Yhtä paljon asiaansa paneutunutta huoltoneuvojaa saa hakea, ja tuskin sellaista on edes mahdollista löytää. Varsinkin viimeisen puolentoista vuoden aikana hänen rautaiset hermonsa ovat päässeet loistamaan, sillä kerran jos toisenkin hän on hoitanut loistokkaasti Volkswagen Mulkvistiin liittyviä reklamaatioitani, jotka ovat onneksi menneet takuun piikkiin. Minun tekemistä reklamaatioista ei aivan romaania saa kirjoitettua, mutta vähintäänkin minikokoisen pokkarin niistä saa ihan helposti kasattua. Sen verta paljon niitä on jo ehtinyt puolentoista vuoden aikana kertyä, ja toivottavasti niitä ei enää tämän enempää kerry. (Kop, kop koputan konepeltiä.)

Jyväskylän Autotarvikkeen huoltoporukkaa lienee kiittäminen siitä,

että minä ylipäätänsä vielä olen Volkswagenin omistaja.

Puhuttaessa Jyväskylän Autotarvikkeen huoltoneuvojista, ei pidä unohtaa tahoa, joka on pistänyt ainakin itseltäni kirjaimellisesti pasmat sekaisin. Vaikken olekaan mikään maailman puheliain ihminen, niin siitä huolimatta osaan auto-asioissa esittää sellaisiakin kysymyksiä, joihin edes kokeneimmilta auto-alan ammattilaisilta ei ole löytynyt suoranaisia vastauksia. Edellisen kerran kun Volkswagen Mulkvisti oli Jyväskylän Autotarvikkeella ”takuuremontissa”, niin autoa hakemaan marssiessani olin jo miettinyt valmiiksi liudan kysymyksiä koskien nokka-akselin säätimen remonttia. Kaikki mieltä askarruttavat kysymykset kuitenkin liukenivat päästäni kuin tuhka tuuleen, kun satuin katsomaan huoltoneuvoja Tuomoa silmiin. En tätä kehdannut kirjoittaa aiempaan blogaukseeni, mutta koska naisten tyyli-illassa sai vapaasti mennä sekaisin niin autoista, miehistä kuin muodistakin, niin tuossa "auton huollosta nouto" tilanteessa olisi tehnyt vaan mieli sanoa, että miten jollain ihmisellä voi olla noin nätit silmät. Ja kieltämättä tämä taisi olla ensimmäinen kerta kun joku sai meikäläisen hiljaiseksi autoasioihin liittyen, sillä vasta päivien päästä mieleeni palautui liuta remonttiin liittyviä kysymyksiä.

Kuten arvata saattaa...

...niin myös Twitter lauloi!

Jyväskylän Autotarvikkeen toimitusjohtajan pitämän puheen jälkeen illan juontaja Johanna Soilu kertoili vielä muutaman sanasen, kunnes erittäin makoisalta näyttänyt buffet-pöytä avattiin. Ainahan sitä sanotaan, että ahneella on p*skanen loppu, mutta siitä huolimatta suuntasimme tarjoilujen ääreen ensimmäisten joukossa. Ainoastaan sen vuoksi, että silloin oli vielä mahdollista löytää vapaa pöydänkulma, jolloin lautasen ja juomalasin kanssa ei tarvinnut niin hirmuisesti taiteilla. Ehtoon ruokailuista vastasi Suomen Juhlatalo, joka oli loihtinut salaatti-kanawokkityyppisen buffetpöydän, josta varmasti löytyi maukasta syötävää jokaiselle illan vieraalle.

Jo ennen ehtoon virallisen ohjelman alkamista oli mukava huomata, että Suomen Juhlatalon henkilökunnan joukossa pyöri vuosien takainen tuttu naamataulu, nimittäin entisen Jyväskylän Viihdekeskuksen tanssienjärjestäjä. Taisin itse olla noin 16-vuotias, kun kävin ensimmäistä kertaa pyörähtelemässä Viihdekeskuksen parketilla ja ennen ajokortin saamista Viihdekeskuksen lattialla tanssittiin parhaimmillaan joka toinen viikonloppu. Palokan Viihdekeskus oli ja on edelleen yksi parhaista tanssilavoista, mitä on ikinä ollut Suomen maaperällä. Mutta niinhän sitä usein taidetaankin sanoa, että parhaat lähtevät täältä aina ensin, ja se dilemma koitui myös Viihdekeskuksen kohtaloksi.

Makoisan buffetin jälkeen ohjelma eteni kohti stailausnäytöstä, josta rehellisesti sanottuna itseltäni jäi kaikki näkemättä. Siinä vaiheessa olin paljon kiinnostuneempi salissa olleista esittelypisteistä ja ennen kaikkea showroomissa olleista Volkkareista, kuin ajantasaisesta muodista. Itselleni on lähestulkoon aivan sama mitä päällä on, kunhan vaatteet ovat vaan omasta mielestä mukavat pitää yllä. Jos vielä sallitaan toinenkin tunnustus, niin itseni piti varta vasten tätä iltaa silmällä pitäen pistää kynnetkin juhlakuntoon Ferrarin punaisella kynsilakalla, mutta voinette kaksi kertaa arvata, että ehdinkö laittaa kynsiäni juhlakuntoon. No en todellakaan.

Naisten tyyli-ilta huipentui puoli yhdeksän jälkeen järjestettyihin arvontoihin, joissa onni suosi onnekkaita naisia. Arvontavoittoina oli niin hotelli- kuin kauneudenhoitolahjakortteja, unohtamatta itse pääpalkintoa ”muuttumisleikki”-lahjakorttia. Kuluneen ehtoon aikana erilaisiin arvontoihin sai osallistua kirjaimellisesti joka puolella taloa, sillä arvontojen suhteen riitti todellakin valinnanvaraa. Arvontalipukkeiden täyttämisen sijaan itse keskityin pääasiallisesti kaiken hyödyllisen krääsän keräilemiseen, kuten esimerkiksi Continental Rengas Oy:n esittelypisteessä oli oikein hyödyllisiä tavaroita tarjolla kotiin viemisiksi. Enkä voinut vastustaa kiusausta metsästää kasaa Jyväskylän Autotarvikkeen logoilla printattuja mainoskyniä, sillä pitihän minun ihan piruilumielessä viedä työpaikan HondaMiehelle sen ainoan ja oikean autoliikkeen mainoskynä. Jo parin päivän testaamisen jälkeen kyseinen mainoskynä on kerännyt laatunsa suhteen ainoastaan kehuja, vaikka HondaMiehen mielestä se edustaakin täysin "vääriä automerkkejä".

Mainoskyniä, suklaata, hedelmäkarkkeja, puhdistusliinoja, rengasmittareita...

Juuri kun astuimme ulos Autotarvikkeen tiloista, niin eräs dooris antoi pihamaalla aika kipakkaa palautetta oven suussa seisseelle järjestysmiehelle. Nainen kertoi olevansa erään toisen automerkin ”kannattaja” ja hän oli kertakaikkisen tyrmistynyt siitä, ettei illan aikana ollut järjestetty minkäänlaista autoesittelyä. Kieltämättä olen itsekin vahvasti samaa mieltä, mutta jos paikalla on kutsuttuina useita satoja naisia, niin autoesittelyn pitäminen taitaa olla täysi mahdottomuus. Jos illan aikana halusi tutustua autoihin, niin se vaati täydellistä omatoimisuutta. Ja jos automyyjien apuja tarvitsi, niin heitä sai kyllä käydä hihasta nykäisemässä. Kukaan ei kuitenkaan illan aikana tullut tuputtamaan yhtään mitään, ja toisaalta ajateltuna se oli ihan mukavaa.

Nordea jakoi meille naikkosille ruusut.

Jo hyvissä ajoin ennen tapahtuma-iltaa Twitterissä virisikin oikein mukava keskustelu asian tiimoilta, sillä siellä heitin ilmoille ajatuksia siitä millaisen auto- ja muotitapahtuman naisille voisi järjestää. Minun mielestäni ohjelma voisi olla hieman vauhdikkaampi ja sellainen, jossa oikeasti pääsisi itse tekemään jotakin. Yksi ohjelman osa-alueista voisi olla nelivetoautoilla ajelua joko mäen rinnettä ylös tai vaihtoehtoisesti kaasu pohjassa hiekkatiellä ajoa. Tässäkin kohtaa tulee eteen kuitenkin vain kasa ongelmia, sillä kaikki naiset eivät näitä asioita halua/uskalla tehdä ja kun vauhti kasvaa niin kasvaa myöskin tieltä suistumisriski. Nykyisellään Jyväskylän Autotarvikkeen järjestämä naisten tyyli-ilta on oikein toimiva paketti niille naisille, jotka ovat muodista kiinnostuneita, mutta mites sitten me muut, joita kiinnostaa enemmän autojen parissa vouhottaminen? Meille naisten tyyli-illan kaltainen tapahtuma ei paljoa antanut, mutta onneksi sentään saimme vouhottaa paikalla olleita hienoja autoja ja komeita miehiä.

Omalta osaltani naisten tyyli-ilta päättyi kuitenkin erittäin onnekkaasti, sillä sain lähteä pippaloista kotiin Volkswagen Amarokilla. Se onkin sitten aivan toinen tarina, joka jatkuu seuraavassa blogauksessa!

¨

Minä ja Volkswagen Amarok CesToFer.

Tarinaa piuhan päästä – Sonera Matkalainen

Mikä on Sonera Matkalainen?

Menneen kesän alussa silmäni osuivat mainokseen, jossa haettiin asiasta kiinnostuneita kuljettajia testaamaan Soneran lanseeraamaa Matkalainen-pilottisovellusta. Palvelua on mahdollista käyttää joko mobiililaitteessa (karsituilla ominaisuuksilla) tai auton obd-pistokkeeseen liitettävän päätelaitteen avulla, jolloin kuljettaja saa käyttöönsä kaikki sovelluksen tarjoamat ominaisuudet.

Yksistään älypuhelimeen ladattava sovellus riittää silloin, jos kuljettaja haluaa saada tietoa ainoastaan säästä, kelikameroista ja liikenneilmoituksista. Autoon asennettavan päätelaitteen avulla on kuitenkin mahdollista saada tietoa edellä mainittujen asioiden lisäksi myös autolla ajetuista matkoista, polttoaineen kulutuksesta, keskinopeudesta, oman lähialueen liikennetiedotteista ja auton ilmoittamista OBDII-stantardin mukaisista vioista.

Älypuhelimeen (Android 4.0, Windows Phone 8.0 tai iPhone iOs 6 tai uudemmat versiot) ladattava Matkalainen-sovellus on kaikille käyttäjille maksuton, jonka lisäksi Sonera tarjoaa 1000 ensimmäiselle Soneran asiakkaalle autoon asennettavan päätelaitteen ilmaiseksi. Sonera toimittaa päätelaitteen toimituskuluitta ja päätelaite on käyttäjilleen ilmainen pilottijakson (vuosi 2015) loppuun saakka, ja 1.1.2016 alkaen päätelaitteesta peritään vuokraa 2,50eur kuukaudessa. Auton asennettavan päätelaitteen saa vuoden vaihteessa palauttaa Soneralle veloituksetta, mikäli sitä ei halua enää pilottijakson jälkeen maksullisesti käyttää.

Matkalainen-palvelun tarkoituksena on sujuvoittaa kuljettajien matkantekoa tarjoamalla hyödyllisiä palveluita ennen matkaa, matkan aikana ja matkan jälkeen. Sovelluksen avulla on mahdollista suunnitella oma ajoreitti siten, että mahdolliset onnettomuuspaikat ja ruuhkat voidaan välttää huonosta ajokelistä puhumattakaan. Matkalaisen toiminta pyörii paljolti kuljettajien sosiaalisuuden ympärillä, joten palvelun avulla on mahdollista saada tien käyttäjiltä varoituksia tiellä olevista eläimistä tai vinkkejä hyvistä taukopaikoista tai vastaavasti antaa tietoa tien päällä vallitsevista poikkeustilanteista.

Autoon asennettavaa päätelaitetta tilatessa sovellus kysyy käyttäjältä lupaa toimittaa matkatietoja Liikenteen turvallisuusvirastolle, joka hyödyntää kerättyjä tietoja tulevaisuuden liikkumisen mallien suunnittelussa. Matkadata toimitetaan jälkikäteen (Soneran toimesta) eteenpäin, kuntatasolle summattuna. Liikenteen turvallisuusvirastolla on oikeus luovuttaa tietoa eteenpäin tutkimustarkoituksiin myös Liikennevirastolle ja Helsingin kaupungille, mutta ilman käyttäjältä erikseen pyydettyä lupaa tietoja ei luovuteta muille tahoille.

Mikäli Matkalainen-pilottijaksoon osallistuvan kuljettajan autovakuutus on Pohjola Vakuutuksessa, niin ajotietojen toimittamisen sallimalla on mahdollista saada 150 euron omavastuuetu nykyiseen vapaaehtoiseen autovakuutukseen, eikä tietojen toimittaminen vaikuta kuljettajan voimassaolevaan vakuutukseen mitenkään. Pohjola Vakuutus kerää päätelaitteen välittämiä tietoja, koska vakuutusyhtiö on kiinnostunut kuljettajan ajotavoista ja tulevaisuuden ajotapoihin pohjautuvista vakuutusmalleista.

Minun Matkalainen

Itse latasin Matkalainen-älypuhelinsovelluksen toukokuun alussa ja varsinaisen autopäätelaitteen asensin kesä-heinäkuun vaihteessa, koska autoni vaatiman suorapistokepäisen obd-johdon saaminen kesti parisen kuukautta. Ensimmäisten kuukausien aikana käytin sovellusta varsinkin pitkien matkojen suunnitteluun, sillä lähtö- ja määränpääkohteet syöttämällä sai ruudulle reaaliaikaisen listauksen matkan varrella olleista häiriöistä, kuten tietöistä ja onnettomuuksista. Toki näitä tietoja on mahdollista saada muistakin lähteistä, mutta Matkalainen kokoaa nopeasti muutamaan ruudulliseen kaikki mitä tulee tietää tulevasta reitistä. Älypuhelin sovellus päivittää jatkuvasti kuljettajan sijaintia, joten sovelluksen aloitusnäytöltä on mahdollista nähdä reaaliaikaisesti itseään lähinnä oleva kelikamera. Näin kesäkeleillä tästä ominaisuudesta ei ole ollut sanottavaa hyötyä, sillä kelikamerat ovat tarjonneet melkeinpä ainoastaan tietoa siitä onko kyseisellä kohdalla ruuhkaa vai ei.

 

 Autopäätelaitteen asentaminen oli odotettua helpompaa, sillä kuljettajan ei tarvinnut tehdä muuta kuin tökätä obd-pistoke kiinni ja sijoittaa laite siten, ettei laitteen yläpuolella ollut yhteyksiä estävää tai haittaavaa metallia. Sonera suositteli GPS- ja GPRS-signaalien vuoksi asentamaan autopäätelaitteen kojetaulun alle, mutta olosuhteiden pakosta pidän ainakin itse laitetta kojelaudan päällä. Laitetta tulee käyttää siten, että pohjapuoli on alaspäin ja autolaitteen johdinsarja on auton kulkusuunnassa kohtisuoraan eteenpäin, jotta auton mittaamat kiihtyvyys- ja hidastuvuustiedot kirjautuvat oikein. Itse en ole suosituksista huolimatta kiinnittänyt laitetta tarroilla, koska laite on pysynyt kojelaudalla paikoillaan ilmankin. Tarroitta kiinnittäminen on mahdollistanut sen, että autopäätelaite on ollut mahdollista välillä pakata pois silmistä, mikäli sitä ei halua aina käyttää. Ainakin itse käytän laitetta ainoastaan pitkillä matkoilla, sillä maitopurkin hakureissulla en laitetta viitsi edes kytkeä päälle.

Noin kahden ja puolen kuukauden aikana olen huomannut, ettei autopäätelaitteen sovellus osaa (lupauksista huolimatta) lukea auton kulutustietoja oikein. Matkalainen on näyttänyt bensankulutukseksi keskimäärin 7,0-7,5l/100km, kun taas auton oma ajotietokone näyttää keskimäärin 4,8-5,2l/100km. Toisinaan olen huvikseni laskeskellut vanhanaikaisesti ”kynää ja paperia” käyttämällä todellisen bensankulutuksen ja se on aina ollut auton oman ajotietokoneen näyttämien lukemien suuruinen. Tätä dilemmaa olenkin jo ehtinyt pohtia usean eri auton omistajan kanssa, sillä itseäni hieman mietityttää, että mistä Matkalaisen päätelaite edes pystyy saamaan auton kulutustietoja. Minulle ei kuitenkaan autoa ostaessa merkitse mitään se kuinka paljon auto kuluttaa tai kuinka paljon se päästää päästöjä, sillä autoa hankkiessa keskityn autonostajan asemassa aivan muihin asioihin. Nykyisen autoni olen omistanut puolitoista vuotta ja vasta nyt loppukesästä kaivoin ensimmäistä kertaa auton kulutuslukematietoja esille, ja nehän näyttivät oikein mukavilta.

Toisinaan on ollut ongelmia myös sovelluksen listaamien kilometrien suhteen, sillä osa ajamistani matkoista on jäänyt kirjautumatta. Esimerkkinä mainittakoon Jyväskylästä Tampereelle ja takaisin, jonka aikana auto oli sammutettu Orivedellä. Matkalistaus oli kerännyt tiedot Jyväskylästä Orivedelle, mutta Orivesi-Tampere väliltä tiedot olivat jääneet puuttumaan. Ihme kyllä taas tiedot väliltä Tampere-Jyväskylä löytyivät, vaikka auto sammutettiin matkan aikana tuolloinkin. Tässäkin kohtaa olen luottanut enemmän auton antamaan tietoon, sillä joko vanhanaikainen trippimittari tai ajotietokoneen listaamat kilometrit ovat olleet lähempänä totuutta kuin Soneran Matkalainen-sovellus.

Sovellus ansaitsee kuitenkin kehut reaaliaikaisesta tiedottamisesta, sillä muutamalla klikkauksella on ollut mahdollista nähdä lähiseudulla olevat poikkeustilat ja kelikamerakuvat. Varsinkin tulevaa talvea silmällä pitäen kelikameroista irtisaatava hyöty korostuu varmasti entisestään, sillä jo ennen Matkalainen-sovelluksen käyttöönottoa olen ollut erittäin aktiivinen kelikameroiden käyttäjä Tiehallinnon nettisivuilla. tällä tavoin on ollut mahdollista tehdä vaikutus omiin kyytiläisiin, sillä kerran jos toisenkin itseltäni on kysytty, että ”miten ihmeessä sä voit tietää kuinka paljon milläkin tiellä on lunta”? Ei tosiaan tarvitse olla ennustaja, sillä internetistä tai Matkalaisen näytöltä nämäkin asiat selviävät, ja ennen kaikkea helpottavat tulevien matkojen aikataulutusta ja reittisuunnittelua.

Kolmen kuukauden kuluttua Sonera Matkalaisen autopäätelaite muuttuu maksulliseksi palveluksi ja olenkin jo pitkään pohtinut jatkaako vai eikö jatkaa palvelun käyttöä. Palvelun jatkamista puoltaa ehdottomasti se tosiasia, että haluan olla mukana kehittämässä kaikkea uutta autoiluun ja liikenteeseen liittyvää. Käytön lopettamista sen sijaan kannattaa sekä autopäätelaitteen kyvyttömyys lukea auton todellista bensankulutusta että ajettujen matkojen kirjautumisissa esiintyneet ajoittaiset ongelmat. Todennäköisesti tulen kallistumaan palvelun käytön jatkamisen puolelle, koska Matkalainen-sovellus kehittyy jatkuvasti ja havaittuja ongelmakohtia pyritään kehittämään toimivampaan suuntaan. Toisekseen autopäätelaitteesta maksettava kuukausivuokra ei päätä huimaa, joten siihen nähden kyseessä on saatavaan hyötyyn nähden halpa investointi.

Jos omasta ajamisestani on pienintäkään hyötyä tulevaisuuden liikenteen kehittämiseen, niin mieluusti kuljetan Soneran Matkalainen-autopäätelaitetta ja sovellusta matkoillani mukana.

Volkswagen Mulkvisti goes Lapland

 Rovaniemi – Utsjoki – Enontekiö – Levi – Ylläs – Oulu 8.-14.9.2015

Matkapäivä 8.9. Jyväskylä – Rovaniemi

On sanomattakin selvää, että minussa asuu lapinhulluus. Sisäinen paloni pohjoisen maisemia ja loputtomia maanteitä kohtaan on jotain sanoin kuvailematonta, aivan kuten krooninen autokuumeeni, joka kuolee vasta sitten kun henkäisen viimeisen henkäykseni. Edellisestä Lapin reissustamme ei ollut ehtinyt kulua edes puolta vuottakaan, kun päätimme siirtää kesälomiamme ja suunnata auton nokan kohti ruskalappia. Osasyynä Lapin lomamme ajankohdan valintaan vaikutti se, että samanaikaisesti Waltteri Torikka Trio-kokoonpano kiersi pohjoisen keikkapaikkoja. Lisäksi emme ole olleet koskaan aiemmin nähneet omin silmin Lapin ruskaa, revontulista puhumattakaan, joten mikäpä oli sen parempaa kuin iskeä samalla reissulla monta hirvikärpästä.

Jo viime keväästä lähtien olen yrittänyt metsästää tahoa, jonka kautta olisi mahdollista vuokrata Lapin-rundia varten Volkswagen Amarok. Valitettavasti kyseistä ajoneuvoa ei löydy Europcarin tai vastaavien autonvuokrausfirmojen listoilta eivätkä myöskään autoliikkeet pysty antamaan esittelyautojaan näin pitkille reissuille, joten tälläkin kertaa ”Lapin-rundi with Amarok” jäi ainoastaan kaukaiseksi haaveeksi. Itselläni on Volkswagen Winter Driving School-tapahtumasta lähtien ollut sisäinen palo päästä testaamaan Volkswagen Amarokkia pohjoisen kapoisille, kalteville ja roudan runtelemille teille. Tämä haaveeni taitaa kuitenkin jäädä haaveeksi Amarokkien huonon vuokraussaatavuuden vuoksi. (Jos joku sattuu tietämään tahon, joka vuokraa Amarokkeja pitkillekin reissuille, niin saa vinkata!)

Tuttuun tapaan Volkswagen Mulkvisti otti suunnan kohti pohjoista jo reippaasti ennen aamu kuutta. Vanhoista Lapin reissuista viisastuneena tiesimme sen, että Jyväskylän lähiseudun työmatkaliikenteen välttääkseen kannattaa tien päälle lähteä joko reilusti ennen aamukuutta tai vaihtoehtoisesti lähteä matkaan vasta aamukahdeksan jälkeen. Kieltämättä oli taas kerran jotenkin käsittämätöntä huomata, että miten pirteänä ihminen voi herätä loma-aamuna verrattuna arkiaamuun. Itselläni on tapana tehdä liukuvan työajan ansiosta ”työvuoroa” arkisin klo7-15 ja tavallisena arkiaamuna vähän ennen aamukuutta herääminen tuntuu aivan järkyttävältä. Vastoin kaikkia odotuksia, heräsin kuitenkin nyt ensimmäisenä loma-aamuna jo vähän vaille viisi, pirteänä kuin peipponen.

Liikenne oli aamutuimaan oikein sujuvaa, ellei ota huomioon tien päällä ollutta rekkaliikennettä. Itse lopetin jo ennen Viitasaarta laskemasta, että kuinka monta rekkaa olinkaan jo mahtanut ohittaa. Tuolloin täysipitkät rekat ajoivat pääasiallisesti pientä alinopeutta, joten siitä oli pääteltävissä, että rekkakuskien välinen ”poliisiradio” toimi vallan mainiosti. Itse näimme ensimmäisen poliisiauton vasta Oulun moottoritiellä, mutta päällä olleesta turvalaitteiden valvontakampanjasta johtuen ainakin itse ajelin suurin piirtein nopeusrajoituksien mukaisesti.

Jo kiveen kirjoitettujen Lappi-rutiiniemme mukaisesti kävimme nauttimassa erittäin maittavan aamiaisen Pyhäjärven Abc-huoltamolla. Sitä ennen kuitenkin keräsin huoltoaseman pihalla hieman katseita, sillä paikalla olleet rekkamiehet ”kyttäsivät” rivissä kun jälkikiristin autoni renkaiden pultteja. Taisipa siinä muutama mersumies henkilöautokuljettajakin kääntää katseensa toistamiseen, katsoakseen, että mitä minä oikein puuhasin autoni ympärillä. Varmastikin on totta, että renkaanvaihdon osaavat naiset ovat kenties harvassa, mutta ainakin omalla kohdallani renkaanvaihto ja pulttien kiristys oli yksi niistä ensimmäisistä autojutuista, jonka enoni ja pappani minulle opettivat. Toisin kuin yleensä luullaan, renkaanvaihtohomma ei ole voimalaji, vaan pikemminkin taitolaji.

Ensimmäisen ajopäivän agendana oli suorittaa siirtyminen Jyväskylästä Rovaniemelle, jossa järjestettiin Waltteri Torikka Trio Goes Lapland International Tour-kiertueen ensimmäinen konsertti. Jyväskylästä kertyi matkaa Rovaniemelle hieman reilut viisisataa kilometriä, joten menomatka meni osaltani täysin lämmittelyn puolelle. Matkan aikana kuitenkin järkytyin useasti, sillä vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani, oli Rovaniemelle johtavilla teillä tehty todella paljon tienparannustöitä. Kemistä Rovaniemelle johtava nelostie oli saanut niin uudenkiiltävän ja tasaisen asfalttipinnan, että itseni teki mieli stopata auto tien laitaan ja mennä omin pikku kätösin silittämään uutta asfalttipintaa. Tavallisesti kun Suomen tiestöä pitkin ajaa niin rengasmelu on niin kova, ettei edes moottorin kehräystä meinaa kuulla. Toisin oli kuitenkin nyt, vaikka vauhtia oli sata kilsaa tunnissa, niin moottorin hyrinä ei jäänyt rengasmelun alle.

Jo hyvissä ajoin ennen reissuun lähtöämme olin varannut ensimmäiseksi yöksi majapaikan jo vuosien varrelta tutusta Rantasipi Pohjanhovista, joka sijaitsi aivan Rovaniemen keskustan kupeessa. Ennen hotelliin kirjautumistamme päätimme kuitenkin käväistä Joulupukin maassa, jossa on mahdollista aistia joulun tuntu minä vuoden aikana tahansa. Viime aikoina Joulupukin maa on ollut lehtien otsikoissa rahavaikeuksiensa vuoksi ja ongelmia on pystynyt jo parilla viimeisellä käyntikerrallamme aistimaan, sillä tälläkään kertaa pihamaalla ei ollut kuin muutama auto parkissa. Kokonaisuutena katsottuna Joulupukin maa on mielestäni erittäin toimiva paketti, sillä samalta piha-alueelta löytyy niin itse Joulupukki, pohjoisnavan rajapyykki, Marimekon tehtaanmyymälä, lukuisia laadukkaita matkamuisto- ja Lappituotemyymälöitä kuin muutamia ruokapaikkojakin, joissa on tarjolla kotiruokaa. Ja mikä tärkeintä, Joulupukin pääpostista on mahdollista lähettää spesiaalileimalla varustettuja postikortteja ja kirjeitä.

Vaikka vierailemmekin vuosittain Rovaniemellä, niin siitä huolimatta itselleni tuli täydellisenä yllätyksenä, että Rovaniemen Pohjanhovissa on mahdollista vuokrata parvekkeellinen kattohuoneisto, joka ei maksa kuin neljä euroa enemmän verrattuna tavalliseen huoneeseen. Kuulostaa kieltämättä täysin uskomattomalta, mutta todellisuudessa se oli totta. Rantasipi Pohjanhovi ei tätä mahdollisuutta kovinkaan avoimesti mainosta, vaan itse tajusin kyseisen asian Hotels.com-sivustolta. Parvekkeellisia perushuoneita löytyi niin joki- kuin kaupunkinäkymällä ja kyseiset huoneistot sijaitsivat rakennuksen ylimmässä eli viidennessä kerroksessa. Jos joskus satut majoittumaan Rantasipi Pohjanhoviin, niin suosittelen ehdottomasti kokeilemaan parvekkeellista huonetta. Varsinkin kesäaikana huone kannattaa ottaa joen puolelta, koska aurinko hellii rakennuksen sitä puolta koko päivän ajan.

Hotellin pihaan saapuessamme meillä kävi erittäin hyvä tuuri, sillä Mulkvisti mahtui parkkiin hotellin etupihan puolelle. Koskaan aiemmin näin ei ole päässyt käymään, vaan aina aikaisemmin olen joutunut viemään kaaran parkkiin hotellin takapihalle. Rovaniemi on tunnettu yksisuuntaisista kaduistaan, joten päästääkseen hotellin etuovelta, hotellin takana olevalle parkkikselle joutuu kiertämään pari kadunkulmaa yksisuuntaisten katujen vuoksi.

Illan varsinainen ohjelma alkoi kello seitsemän aikaan Rovaniemen Korundisalissa. Keikkapaikka sijaitsi vain viidentoista minuutin kävelymatkan päässä hotellilta, joten päätimme lähteä matkaan jalkaisin. Toisaalta emme viitsineet lähteä liikenteeseen autolla, koska silloin olisimme menettäneet myös hotellin etuoven edessä olevan parkkipaikkamme. Rantasipi Pohjanhovin ainoa miinuksena voitaneen mainita parkkipaikkojen vähyys, sillä jos parkkipaikan onnistut saamaan, niin siitä ei kannata aivan heppoisin perustein luopua.

Matkapäivä 9.9. Rovaniemi – Levi

Aamu valkeni Rovaniemellä suhteellisen pilvisissä ja tuulisissa tunnelmissa. Toisaalta ajateltuna tämä oli vaan hyvä asia, sillä auringonpaistekelillä Rantasipi Pohjanhovin aamiaissali saattaa olla paahteisen kuuma, avarien ja isojen ikkunoiden vuoksi.  Tälläkin kertaa Pohjanhovin aamiainen ei pettänyt, vaan listalta löytyi jo aiemmilta vuosilta tutuiksi tulleita herkkuja. Oli kieltämättä käsittämättömän mukavaa nautiskella aamiaisesta kaikessa rauhassa, sillä keskiviikkopäivän ohjelmalistalla ei ollut muuta kuin siirtyminen Ylläksen kautta Leville, joten arkipäivistä niin tutuksi tulleet minuuttiaikataulut sai nyt hyvällä omallatunnolla unohtaa ja jättää arkimurheet taakse.

Himpun verran vaille kaksitoista aloimme raahata matkalaukkuja kohti hotellin pihamaata ja samalla reissulla bongasimme sivusilmällä, että jaahas samassa hotellissa on viime yönä majoittunut ”tuttujakin”. Hotellin ala-aulassa nimittäin istuskeli Waltteri Torikka Trion kontrabasisti, joten teki mieli huikata hänelle, että kyyti kohti pohjoista lähtee muuten nyt!

Viimeisen kymmenen vuoden aikana tavaroiden looginen pakkaaminen on tullut niin tutuksi, että tälläkään kertaa auton matkakuntoon laittamisessa ei vierähtänyt kuin muutama minuutti. Sen sijaan aikaa hurahti huomattavasti enemmän lakisääteisten some-matkapäivitysten tekemiseen, sillä päivitysten tekeminen kännykän pika-asetuksien kautta onnistuu lennostakin todella kätevästi. Ainakin omalta osaltani olen niin some-intoinen ihminen, etten edes harkinnut olevani some-lakossa Lapin lomani aikana.

Ennen kuin suuntasimme tien päälle, viritimme vielä navigaattorin päälle matkaseuraa antamaan. Osaan ajaa Rovaniemeltä Ylläkselle vaikka unissani, mutta pikemminkin olen testannut uuden navigaattorin luotettavuutta erityyppisillä teillä. Itseäni elämä on potkinut sen verta paljon, että luottamukseni ansaitakseen saa tehdä todella paljon töitä – olipa kyse sitten ihmissuhteista tai laitteista. Ensimmäinen navigaattorini oli sellainen peli, etten luottanut enää viime aikoina kyseiseen masiinaan tippaakaan. Uusi navigaattorini sen sijaan ei ole kertaakaan ohjannut itseäni harhaan, vaan vienyt aina asianmukaisesti perille saakka. Niin tapahtui tälläkin kertaa.

Välillä Rovaniemi – Ylläs koettiin jotakin ennennäkemätöntä, sillä minä, raskaastakin kaasujalasta tunnettu ihminen, ajoin alle nopeusrajoitusten. Pääosin seututiellä 79 oli nopeusrajoitus 100km/h, mutta kiireettömästä aikataulusta ja tiellä seisoskelleista poroista johtuen köröttelin keskimäärin 85km/h. Toisaalta tiellä oli hyvä körötellä, sillä muita tienkäyttäjiä ei juurikaan ollut, joten eipä Mulkvisti siinä muiden tien käyttäjien tielläkään ollut. Ennen kaikkea hitaasta ajovauhdista oli se etu, että pelloilla seisoneita porotokkia oli huomattavasti helpompi bongailla kuin kovasta nopeudesta katsottuna. Rovaniemi-Ylläs välillä pysähdyimmekin muutaman kerran kuvaamaan tien laidassa nököttäneitä porolaumoja, jotka eivät kyllä tuntuneet olevan moksiskaan meidän läsnäolostamme. En tiedä sitten, että olisivatko porot viitsineet reagoida edes taivaalta tippuvaan ufoon, sillä sen verran löysää tuo porojen elämä tuntui olevan.

Ylläksen maisematiellä koimme pelottavan näyn, sillä yksi poro oli onnistunut juonimaan itsensä umpikujaan. Poro seisoi sillankaiteen takana, jyrkän rotkon reunalla. Kyseessä oli niin kapea paikka, ettei porolla ollut mitään mahdollisuutta päästä kääntymään siinä ympäri vaan poro pääsi pinteestä pois ainoastaan pakittamalla. Olosuhteiden pakosta tuohon kohtaan ei ollut mahdollista stopata autoa, joten arvoitukseksi jäi miten poro pääri pinteestä pois. Vakavilla asioilla ei myöskään saisi leikkiä, mutta kieltämättä ensimmäisenä mieleemme juolahti, josko tämä poro olisi suunnitellut kallion kielekkeeltä alas rotkoon hyppäämistä. Kyseessä kuitenkin näytti olevan täysissä sielun- ja järjenvoimissa oleva poroyksilö, joten tuskinpa mistään sen suuremmasta kuin tilanteeseen vahingossa ajautumisesta oli tällä kertaa kyse.

Ylläkselle johtavalla tiellä koimme kuitenkin hieman epäilyttävän tilanteen. Olimme parkissa eräällä tien laidassa olleella P-alueella, kun taukopaikalle kurvasi myös tuntematon mustin lasein varustettu Suomen kilvissä oleva öky-Audi. Kyseinen auto ajoi P-alueen läpi hitaasti ja itselleni tuli heti tunne, että kuljettaja ”kyttää” meitä. Aloimme pakkautua takaisin autoon ja tämä Audi jatkoi hitaasti matkaansa kohti Yllästä, me kurvasimme hetken päästä samaan suuntaan. Ei mennyt kauaakaan kun tämä Audi alkoi hidastella edessämme ja kiemurteli pitkin tien laitaa. Ja heti kun takanamme näkyi toisen auton valot, niin Audi nosti ajonopeuttaan. Lopulta Audi laittoi vilkun päälle, pysähtyi tien laitaan ja me kaksi autoa painelimme ohi. Loppumatkan ajoinkin sitten hieman reippaammalla kaasulla, jotta pääsimme tämän Audin näkökentästä pois. Jostain kumman syystä Audi jäi ajelemaan huomattavaa alinopeutta, emmekä enää tämän tilanteen jälkeen tavanneet kyseistä autoa. Kieltämättä tästä tilanteesta jäi hieman outo fiilis ja onneksi paikalle sattui tuo toinen tuntematon auto, niin pääsimme tästä öky-Audista eroon.

Kerrankin voinen sanoa, että osasin ajoittaa kaikista mahdollisista viivästyksistä huolimatta välimatkan Rovaniemi-Ylläs ajamisen lähes minuutilleen. Ylläksen luottoruokapaikkanamme toimiva Julli’s Burger aukesi yhdeltä ja Mulkvisti kaarasi ruokapaikan pihaan tasan kello 12.55. Tälläkään kertaa meille ei jäänyt hirmuisesti luppoaikaa, sillä saimme kävellä suoraan Jullin maittavien pöperöiden ääreen. Ylläksen meno tuntui olevan yhtä rauhallista kuin mitä se tuntui olleen tien päälläkin, yksittäisiä autoja ja ihmisiä liikkui siellä täällä, muttei mistään ruuhkasta ollut kyse. Tosin Ylläksen päätien liikenne seisoi hetken aikaa, sillä autoilijoiden täytyi vartoa porotokan tien ylitystä. Olihan sanomattakin selvää, että ruoho on aina vihreämpää tien toisella puolen.

Ennen Leville suuntaamistamme käväisimme vielä Jounin kaupalla, jossa on pakko keinolla millä hyvänsä vierailla joka Lapin reissulla. Haksahdin ostamaan paketillisen Lapin näkkileipää, joka osoittautuikin oikein maukkaaksi valinnaksi. Seuraavan viikon ajan Lapin näkki ja perinteinen kotikalja sopivatkin hyvin yhteen ja yhdistelmä toimi oivana aamuyön pikkupureskeltavana.

Matkan seuraavaan etappiin, Leville, saavuimme hieman ennen ilta viittä. Tuolloin Levi oli kuin autiokylä, sillä hotellimme pihassa ei ollut kuin muutaman asukkaan autot. Tavoistani poiketen olin tällä kertaa varannut majoituksen hotellin sijasta läheisestä lomahuoneistosta, sillä näin ei-sesonkiaikaan oli hyvä testailla eri majoitusvaihtoehtoja. LaplandHotel Sirkantähteen sisään kirjautuminen piti tuttuun tapaan suorittaa hotellin päärakennuksessa, ja itse varsinainen lomahuoneisto LeviStar sijaitsi noin viidensadan metrin päässä hotellin päärakennuksesta. Lomahuoneiston hinta oli huomattavasti halvempi (Lappiklubi-alennus) kuin päärakennuksen huoneen, jonka lisäksi lomahuoneistoon kuului keittiövarustus, pyykinpesukone ja huoneistokohtainen autopaikka. Toissavuoden pääsiäislomalla Sirkantähden hotellihuoneiden asukkaille varatut autopaikat loppuivat kesken, joten aina yöllä kotiin palatessaan auton joutui viemään tyyliin nurmikkoalueelle parkkiin, koska asfaltoidulla pihamaalla ei ollut yksinkertaisesti tilaa. Vaikkei nyt ollutkaan sesonkiaika, niin siitä huolimatta halusin varata sellaisen majoituksen, johon kuuluu oma autopaikka. Silloin ei tarvitse stressata autopaikasta, sillä jos joku muu olisi minulle määrätylle paikalle pysäköinyt, niin hän olisi siitä myös hyvin äkkiä lähtenyt liitelemään.

LeviStar-lomahuoneistoja oli valittavana kahdentyyppisiä, joko nukkumaparvella tai ilman. Ensiksi meinasin varata parvellisen version, koska siinä huoneistotyypissä olisi ollut hieman enemmän lattiapinta-alaa. Loppujen lopuksi päädyimme kuitenkin varaamaan parvettoman huoneiston, koska ne sijaitsivat rakennuksen alakerrassa. Olin jo ennakkoon lukenut netistä ihmisten kommentteja ja moni LeviStar:issa majoittunut asukas moitti voimakkain sanoin kakkoskerrokseen johtavia kierreportaita. Portaissa varmastikin kävelee ihan kätevästi käsilaukun kanssa, mutta entäs sitten kun raahattavana on juukelin painava matkalaukku. Olen ihmetellyt tätä tapaa ennenkin ja ihmettelen nytkin? Eritoten Levillä on monia majoitusvaihtoehtoja, joiden yläkerran lomahuoneistoihin johtaa jos minkälaisia kiemurtelevia portaita. En tosiaan tiedä mitä suunnittelijat ovat mahtaneet ajatella, sillä lomalla ollessaan ihmisillä on luonnollisestikin matkalaukkuja mukanaan.

Oma lomahuoneistomme löytyi oikein kätevästi, mutta autopaikan löytyminen ottikin sitten hieman voimille. Huoneisto sijaitsi LeviStar III rakennuksessa, mutta autopaikka sijaitsi LeviStar II rakennuksen alla olevassa parkkihallissa. Aivan, luit aivan oikein – Levillä on parkkihalleja! Kävin ensiksi tutustumassa parkkihalliin jalkaisin, sillä jos kyseessä olisi ollut ahdas halli niin olisin vienyt autoni parkkiin vaikka hotellin päärakennuksen eteen. (Ahtaissa parkkihalleissa pelkään ainoastaan sitä, että joku ulkopuolinen taho kolhaisee Mulkvistia.) Onnekseni parkkihalli kuitenkin huusi tyhjää tilaa, sillä pääkäytävällä olisi mahtunut vaikka ajamaan autolla sivuluisussa mennen tullen ja palatessa. Parkkihallin autopaikat olivat tosin huonosti merkitty, sillä yksikään paikkojen numeroista ei täsmännyt lomahuoneistomme numeroon, vaikka näin piti olla.

Eipä siinä sitten auttanut muuta kuin hypätä auton ratin taa ja käydä varmistamassa Sirkantähden vastaanotosta, että mikäs näistä parkkihallin paikoista oikein olikaan minun paikkani. Parkkihallissa oli paikat noin kolmellekymmenelle autolle ja tuolloin parkissa oli ainoastaan kolme autoa, joten luultavasti olisin voinut pysäköidä autoni mihin ruutuun tahansa. Halusin kuitenkin viedä autoni omalle paikalleni, jottei kenenkään naapurin tarvitse nostaa maitojaan asian tiimoilta. Sirkantähden vastaanottotäti pahoitteli moneen kertaan sitä, että hän oli antanut minulle väärää tietoa koskien parkkihallin autopaikkojen numerointia. Itse yritin siinä häntä lohdutella, että eipä tässä nyt mitään peruuttamatonta ole käynyt. Pääasia, että asia selvisi ja Mulkvisti saatiin parkkiin oikeaan ruutuun.

Toisena lomapäivänä emme olleet suunnitelleet sen tarkempaa ohjelmaa, sillä keskiviikkopäivä oli Waltteri Torikka Trion keikkojen suhteen ns. välipäivä. Tämän vuoksi nautimmekin Levin suomista paikkakunnan palveluista, kuten Hotelli Levitunturin maukkaista pitsoista ja lomahuoneiston erinomaisesta saunasta. Innostuimme jopa laittamaan lomahuoneiston sisustuksen uusiksi, sillä sängyt, sohva ja ruokapöytä oli sijoitettu huoneistoon todella epäkäytännöllisesti. Kello taisi olla jo yli ilta yksitoista, kun äänekästä naurua pidätellen siirtelimme huonekaluja seinältä toiselle. Kieltämättä lopputuloksesta tuli aika onnistunut, vaikka itse sanonkin!

Matkapäivä 10.9. Levi – Utsjoki

Ensimmäisenä Levi-aamuna laiskuuteni pääsi valloilleen, sillä hain auton parkkihallista, nappasin kartturini kyytiin ja ajoin noin puolen kilometrin päässä olleen Sirkantähden päärakennuksen pihaan aamiaiselle. Lomalla kaikki lienee sallittua, ilmeisesti myös äärimmäisyyksiin viety laiskuus! Lienee varmaankin täysin turhaa mainita, että Sirkantähdessä aamiaiseni koostui pääasiallisesti suklaamuroista ja itse paistetuista vohveleista. Niitä kun ei kotona aamiaisella saa, tai toisin sanoen niitä ei vaan viitsi arkiaamuisin laittaa.

Torstaipäivä oli ehdottomasti Lapin-rundimme ”raskain” päivä, sillä kyseisen päivän aikana reissattiin Levi-Utsjoki-Levi, jonka varrelle kilometrejä kertyi noin 750km. Jo aamiaispöydässä kolusimme läppärien välityksellä netin kelikameroita ja Googlen StreetView-palvelun kuvia lävitse, sillä Leviltä vei kaksi eri tietä Utsjoelle. Lähes 130 kilometriä lyhyempi reitti kulki osittain (50km) päällystämätöntä tietä pitkin ja pidempi (kokonaan asfaltoitu) reitti kulki Sodankylän kautta, seututietä nro80 pitkin. Pitkällisen harkinnan jälkeen päädyimme valitsemaan tien 955, joka oli osittain päällystämätöntä tietä.

Jo ennen Lappiin lähtöämme olin kolunnut internetin keskustelupalstoja lävitse ja muutamat motoristien ylläpitämät nettisivustot olivat kehuneet kyseistä oikoreittiä sen hyvän kunnon vuoksi. Tämä ei kuitenkaan pitänyt ollenkaan paikkaansa, sillä paikoitellen hiekkatietä ajaessa tuli sellainen fiilis, kun olisi ajanut Tampereen Hämeenkadun mukulakivikatua huomattavalla ylinopeudella. Pääosin nopeuteni oli hiekkatiellä 50-60km/h ja pahimmilla tärinäkohdilla nopeus täytyi pudottaa jopa kolmeenkymppiin, sillä tien pinta oli paikoitellen niin epätasainen. Ihme kyllä tiessä ei ollut yhtään renkaan mentäviä monttuja, mutta pientä tärinää aiheuttavia epätasaisuuksia senkin edestä. Lämpimästi voin suositella välttämään kyseistä oikoreittitietä, ellet sitten satu omistamaan isoilla renkailla varustettua maastoautoa.

Onneksi Pokan ja Inarin välinen tieosuus oli päällystetty ja vieläpä tiellä oli erittäin hyväkuntoista päällystettä, joten Pokasta eteenpäin ajaminen oli oikein mukavaa. Tie955 oli kuitenkin todella kapea, eikä tien laidassa ollut edes heijastintolppia tai aurausmerkkejä. Joten en edes viitsi kuvitella millaista olisi ajaa kyseistä tietä sankassa lumipyryssä. Toisinaan vilkaisin kojelaudalla ollutta puhelintani ja lähestulkoon aina puhelimeni kentät olivat täysin pimeinä, vaikka kuitenkin olimme suhteellisen lähellä sivistystä. Puhelimessani alkoi olla kenttää vasta noin 80km ennen Inariin johtavaa risteystä ja se oli kieltämättä aika pelottavaa, sillä jos jotain olisi sattunut, niin oman onnen nojassa olisi saanut tuolla pikku tiellä olla. Vaikka ajoin kyseisen tien päiväaikaan niin siitä huolimatta teiden varsille viritetyt ”poronkarkottimet” loivat aika aavemaisen tunnelman, sillä varmastikin tien laidassa olleesta suosta johtuen aluetta oli pyritty turvallisuussyistä rajaamaan eläimetkin pelottavilla esteillä. Rehellisesti sanottuna tuon tien varteen ei hirmuisesti huvittanut pysähtyä pitämään taukoja, vaan muutamaa nopsaa pysähdystä lukuun ottamatta puskimme menemään kohti Inaria.

Hieman ennen Inariin johtavaa risteystä tapasimme mukavan porotuttavan, joka lömpötti menemään samaan suuntaan kuin mekin. Pokasta lähtien autostereoissa oli soinut Jari Sillanpään uusin kiekko, joten pitihän hyvää musiikkia porollekin soittaa. Yllätys oli melkoinen, sillä poron jölkötys meni ihan sekaisin kun ”hänelle” soitettiin Jari Sillanpään Malagaan. Joten jos joskus haluat poron antavan tietä, niin käännä auton bassot kaakkoon ja soita Malagaan. Se ihme kyllä toimii!

Takaisin nelostielle päästyämme saimme kohdata esimerkillisen keskiverto suomalaisen tietyön. Sillan kannen päältä oli ”raapattu” vanhat asfaltit pois ja metallipalkit törröttivät noin viiden sentin korkeudella, eikä missään näkynyt edes tietyömerkkiä. Onneksi olimme juuri kääntyneet nelostielle, joten ajonopeuteni oli vielä alhainen ja ehdin reagoida ajoissa sillan epätasaisuuksiin. Tosiaan en ymmärrä, että mitä suomalaiset tietyömiehet oikein ajattelevat kun jättävät tienkäyttäjien kiusaksi tiehen merkittäviä epätasaisuuksia? Onko se silkkaa piittaamattomuutta vai rahan puutetta? Sivusta seurasin kun muutama auto jysäytti siltapalkkeihin lähes täydellä vauhdilla ja se isku teki varmasti ”gutaa” auton alustalle ja ohjauskulmille.

Itse olen käynyt Utsjoella viimeksi pikkulikkana, jolloin olimme liikkeellä asuntovaunulla mummon ja papan kanssa. Todellisuudessa en muista tuosta reissusta paljoakaan, ainoastaan suurin piirtein paikkoja, joissa tuolloin kävimme, sillä suurimman osan matkasta makoilin vaakatasossa Mesen takapenkillä ihaillen sinivalkoista taivasta. Tosin itselläni on vielä kirjahyllyssä tallessa poro, jonka jo edesmennyt mummoni osti minulle eräästä matkamuistomyymälästä. Vuoden 2014 pääsiäisenä kävin omalla autolla Saariselällä asti, mutta siitä eteenpäin en ollut koskaan aiemmin ajanut omalla autolla.

Utsjoelle vievän nelostien maisemat olivat jotakin sanoin kuvailematonta, poroja ja loputonta aavaa. Ja mikä kivointa, tien liikenne oli lähestulkoon olematonta. Jos suoraan sanotaan, niin nelostien varressa oleva elämä oli täysin kuollutta, ellei ota huomioon muutamaa pientä lahjatavaramyymälää ja kahviota. Pysähdyimme Nuorgamin Jounin puljussa, josta mukaamme ei kuitenkaan tällä kertaa tarttunut mitään. Yritimme myös käydä ostamassa jäätelöt eräästä tien varressa olleesta kahviosta, mutta siellä oli sen verta laiska palvelu, ettemme jaksaneet jäädä odottamaan. Paikkakuntalaiset asiakkaat neuvoivat meitä auliisti soittamaan kelloa oikein olan takaa, mutta kellon soitosta huolimatta palvelua ei saanut.

Noin neljäkymmentä kilometriä ennen Utsjokea meinasin kirjaimellisesti ajaa kolarin. Nelostie kaarsi voimakkaasti oikealle ja ykskaks sivutieltä pamautti vanhan mummon ajaman koslo suoraan minun eteeni. Onneksi vastaan ei tullut ketään, joten pystyin väistämään vastaantulijoiden kaistalle. En tosiaan tiedä, että miten tilanteessa olisi käynyt jos joku olisi tullut vastaan. Vaihtoehdoiksi olisi jäänyt joko ajaa sivutieltä eteen tulleen mummon päälle tai ajaa vastaantulijan keulaan tai oikealle puolella olevaan kallionseinään. Näin jälkikäteen ajateltuna kaikki vaihtoehdot tuntuivat yhtä huonoilta, mutta se on ainakin varmaa, ettei tuossa tilanteessa olisi pystynyt vauhtia saamaan nollille, koska eteen tunkemisen lisäksi tämä mummo ei meinannut saada kosloaan edes kunnolla vauhtiin. Yhdestä asiasta voitte kuitenkin olla varmoja, Mulkvistin töötti lauloi niin maan perkeleesti ja ihmettelen suuresti, ettei mummo saanut sen seurauksena sydänhalvausta!

En tosin tiedä, että mahdoinko olla unessa vai kuvittelinko muuten vain, mutta mielestäni Utsjoelle vievän nelostien varressa oli kahteen kertaan ”Utsjoki 30”-kyltti? Ja se jos mikä ärsytti ties kuinka monta sataa kilometriä ajanutta kuljettajaa, sillä tuossa vaiheessa tuntui kirjaimellisesti siltä, ettei Utsjoelle vievä nelostie lopu koskaan. Onneksi kuitenkin kaikki tiet loppuvat aikanaan ja Utsjoen ”kaupunki” siinsi vihdoinkin silmiemme edessä. Tässä kohtaa sai kuitenkin pitää varansa, että muisti painaa jarrua, sillä olin jo etukäteen tutustunut kyseiseen paikkaan Googlen StreetView:n avulla ja tiesin, että tulli sijaitsee ison sillan luona. Eipä Utsjoen kylällä paljon muuta sitten ollutkaan, sillä ehtoon keikkapaikka Pub Rastigaisa sijaitsi nelostien varrella samaten kuten pieni marketti, jossa poikkesimme aikamme kuluksi.

Jo ennen reissuun lähtöä mietimme pitkään, että varaammeko majoitukset useasta eri paikasta vai otammeko ”neljän yön putken” Leviltä. Itse olen sen luonteinen ihminen, että ajan mieluummin autoa vaikka harmaan kiven läpi ennen kuin pakkaan matkalaukkuja joka juukelin päivä. Pääasiassa tämän syyn vuoksi majoituimme Lapin-rundin ajan Levillä, joten lähdimme ajamaan Utsjoelta takaisin kohti Leviä noin puoli yhdeksän aikoihin. Tässä kohtaa täytyy todeta, että vaikka minut tunnetaankin yöajamista rakastavana kuljettajana, niin tällä erää jopa minulta meinasi usko loppua kesken. Paluumatkalla kiersimme ”paremman tien” kautta Sodankylän lävitse, joten kotimatkalle kertyi 130km lisämittaa. Varsinkin alkumatkasta, sään ollessa vielä valoisaa, poroja hyppi koko ajan tiellä, jonka vuoksi nopeus piti pyrkiä pitämään maltillisena.

Sodankylän ja Levin välisellä seututiellä nro80 pääsimme todistamaan väitteen ”poroilla ei ole aivoja” todeksi. Olimme nousemassa erästä mäkeä, kun tien oikeasta laidasta ponkaisi auton eteen kaksi poroa. Porot ravasivat tielle, pyörähtivät tismalleen samaan aikaan ympäri ja painuivat takaisin sinne mistä olivat alun perin tulleetkin. Siinä vaiheessa taisinkin tokaista, että voisiko joku selittää mitä juuri äsken tapahtui? Jos porot eivät olleet menossa mihinkään, niin miksi niiden piti tulla tielle?

Loppujen lopuksi Utsjoen kotimatkalle kertyi mittaa 430 kilometriä ja oli muuten aivan uskomattoman onnellinen fiilis kun auton sai viimein kurvaista LeviStarin parkkihalliin, sillä tosiaankaan en olisi enää jaksanut kovinkaan montaa kilometriä ajaa.

Matkapäivä 11.9. Levi – Enontekiö

Vastoin ennakko-odotuksiani heräsin perjantai-aamuna ihmeen pirteänä verrattuna siihen, että juuri edellisenä yönä olin ajanut pilkkopimeässä 430km Utsjoelta Leville. Mutta niinhän sitä taidetaan sanoa, että kaikkeen tottuu ja olen totuttanut itseni viimeisen kymmenen vuoden aikana yöajamiseen, joten silmäni sopeutuvat todella hyvin hämärässä/pimeässä liikkumiseen. Siitä jos mistä on hyötyä, sillä oma näkökykyni on sellainen, että hahmotan hyvin esimerkiksi eläinten hahmoja tien laidasta, vaikka olisikin täysin pilkkopimeää. Hyvästä hämärännäkökyvystäni lienee kiittäminen myös sitä, että kaikki tähän mennessä ”läheltäpitihirvikolarit” ovat jääneet läheltäpiti-tilanteiksi. Toivottavasti saan pitää erinomaisen hyvän hämärännäkökykyni vielä pitkään, sillä se on korvaamaton apu kun liikkuu tien päällä pääasiallisesti öisin.

Edellisestä päivästä poiketen perjantainen lomapäivä oli osaltamme paljon löysempi, sillä illan keikkapaikka sijaitsi vain 130 kilometrin päässä Enontekiöllä. Tuo matka ei ollut kuin poronkusema verrattuna edellisen yön ajeluihin, Utsjoelta Leville. Enontekiö sijaitsi hyvien kulkuyhteyksien päässä Leviltä, sillä ensiksi ajettiin hyväkuntoista seututietä 79, jonka jälkeen käännyttiin valtatielle 21. Kumpainenkin tie oli peruskunnossa, ainoana miinuksena voitaneen mainita valtatien pala-asfalttisuus. Asfalttipalojen välisiä railoja oli kuitenkin kiitettävästi paikkailtu, joten ne eivät juuri autoa heittäneet. Paikkaukset oli tehty paljon ammattimaisemmin kuin etelän teillä, sillä yleisesti eteläisessä Suomessa on tapana paikata teitä hätäisesti ja jättää paikkaukset siten, että ne ovat jopa muutaman sentin muuta tien pintaa korkeammalla.

Menomatkalla seututien 79 varrella liikkui todella paljon poroja, sillä jarrua sai hipaista lähestulkoon jokaisessa mutkassa. Suurin osa poroista kuitenkin kipitti tieltä tien penkalle, ja jäi sitten siihen peffa pystyssä katselemaan meitä ohikulkijoita. Poroilla kun ei tuntunut olevan kiire yhtikäs mihinkään. Tälläkään reissulla emme onneksi nähneet isompia porotokkia, sillä niiden väistäminen onkin huomattavasti hankalampaa, ellei jopa mahdotonta. Enontekiön reissulla silmiin pisti ainoastaan norjalaisten autoilijoiden ajamat törkeät ylinopeudet ja läheltäpiti-ohitustilanteet. Eräässä tuplakeltaisilla varustetussa mutkaisessa sillassa ehdin jopa hieman säikähtää, että nyt muuten tulee norjalainen auto täydellä vauhdilla keulaan. Onneksi takanani ei tullut ketään, joten törkeää ylinopeutta painanut norjalainen auto pääsi ohitse edellä ajaneestaan autosta.

Paikkana Enontekiön Hetta oli lähes yhtä hiljainen kuin edellispäivänä koettu Utsjoki, sillä meidän saapuessa ”kylille” päätiellä ei liikkunut kuin muutama auto. Ehtoon keikkapaikka Jussantupa löytyi todella kätevästi vastapäätä paikallista S-markettia ja Alkoa, joten tälläkään reissulla ei ollut vaaraa eksyä. Yksi Lapin reissaajan muistisäännöistä kuulukin, että jos näet jossain ruokakaupan niin se on todennäköisesti koko kylän ainoa ruokakauppa. Ja kaikki kylän vähäinen sivistys on keskittynyt kyseisen ruokakaupan kohdalle, joten siinä vaiheessa kannattaa painaa jarrua.

Kotimatkalla näimme ehdottomasti tämän Lapin matkan komeimmat revontulet, sillä taivaan värit vaihtelivat niin vihreästä vaalean lilaan. Paikoitellen revontulet olivat niin upean näköisiä, että niitä oli pakko pysähtyä ihailemaan tien laitaan. Yhtaikainen autolla ajaminen ja revontulien ihailu kun eivät oikein sopineet yhteen, sillä revontulia esiintyi sekä oikealla että vasemmalla puolella.

Matkapäivä 12.9. Levi

Viidennen reissupäivän piti olla täysin ”ajovapaapäivä”, mutta viikonloppumyöhäisestä aamiaisesta selvittyämme päätimme pyörähtää iltapäivän ratoksi Ylläksellä. Levi-Ylläs välin ajaminen ei hirmuisesti auton trippimittaria liikauttanut, sillä edestakainen matka kerrytti kilometrejä ainoastaan noin 130km. Sujuvasta matkareitistä huolimatta Levi-Ylläs väli on yksi tylsimmistä välimatkoista ajaa, sillä päämääräänsä päästäkseen täytyy kiertää ns. puoliympyrä, sillä Levin ja Ylläksen välissä olevan kukkulan ”läpi” ei tietä ainakaan toistaiseksi kulje. Lähes päivälleen kymmenen vuotta vanhaa Ylläksen maisematietä on kuitenkin kiittäminen siitä, että matkanteko on Ylläkselle huomattavasti sujuvampaa kuin ennen.

Lauantaina porukkaa oli liikkeellä huomattavasti enemmän, sillä olihan kyseessä lauantaipäivä. Mistään 

ruuhkasta ei kuitenkaan missään nimessä voitu vielä onneksi puhua. Ajokelit olivat hellineet meitä koko viikon ajan, sillä koko Lapin reissun ajan tiet olivat olleet rutikuivia, eikä aurinkokaan ollut päässyt paistamaan aivan täydeltä taivaalta. Pinkeille ajolaseilleni oli kuitenkin ollut käyttöä koko viikon ajan, sillä itse tykkään pitää aurinkolaseja, vaikkei aurinko suoraan päin näköä porottaisikaan.

Ylläksen maisematie on lähestulkoon koko matkan ajan jyrkkää nousua, joten tietä alaspäin lasketellessa jarrulle löytyy käyttöä. Kieltämättä oli hauskaa heittää vaihde vapaalle ja antaa auton rullata maisematietä pitkin alas, täysin omalla painollaan. Tosin maisematielläkin liikkui poroja, joten aivan urku auki tietä pitkin ei uskaltanut rullata. Tämän lisäksi maisematiellä on 60km/h rajoitus, joten jos alaspäin lasketellessa auton mittarissa olisi ollut liian suuri lukema, niin eipä siinä olisi selittelyt auttaneet. Mikäpä olisikaan ollut sen ”nolompaa” kuin ottaa kuljettajan urani ensimmäinen sakko Ylläksellä ja vieläpä lomamatkalla, jolloin ei pitäisi olla kiire mihinkään.

Lauantaipäivän ehdoton kohokohta oli Gondoli-ajelu, joka kulki maisemareittiä pitkin aivan Levin huipulle. Lystille kertyi hintaa vaivaiset 7,50eur per matkustaja, joten ajelun tuottamaan hupiin nähden olisin ollut valmis maksamaan lipuista enemmänkin. Vastoin ennakko-odotuksiani ”kokopitkän” Gondoli-reitin matkustaminen ei tuntunutkaan niin pahalta, kuin mitä olin odottanut sen tuntuvan. Testasimme viime keväänä Levin keskustan ”hotelli-Gondolin” ja silloin varsinkin ylösnouseminen kirpaisi vatsanpohjaa, vaikkei Gondoli hirmuisen ylös tuolloin noussutkaan. Nyt, täysipitkällä reitillä, Gondoli huiteli huomattavasti korkeammalla kuin viime kevään reissulla. Jo ennen kuin olimme edes ehtineet reitin puoliväliin, niin jo siinä vaiheessa maisemat olivat huikaisevan näköisiä, sikäli mikäli niitä uskalsi vain katsoa. Taivas oli tuona päivänä täysin pilvetön, joten se jos mikä vielä lisäsi maisemien mahtavuutta.

Levin huipulle päästyämme pyörimme hetken aikaa Gondolin hissin läheisyydessä, ottaen sekä maisema- että poseerauskuvia. En ollut ennen tiennytkään, että Levin huipun ympäri kiertää ulkoilureitti, jonka varrella on mahdollista esimerkiksi paistaa makkaraa reitin varrelle rakennetuissa kodissa. Tämä harmitti meitä jälkikäteen, sillä jos olisimme tämän tienneet, niin kaupasta olisi voinut ostaa omat makkarat mukaan. Eväiden puutteesta huolimatta maisemat olivat kuitenkin sanoin kuvailemattoman kauniita ja mikä parasta, Levin huipulta pystyi näkemään niin kauas kuin silmä vain kantoi. Ainakin oma pää kirjaimellisesti tyhjentyi kun seisoin hetken aikaa Levin kukkulan reunalla, kasvot vasten navakkaa tuulta. Siinä hetkessä oli ihmisen hyvä olla, sillä tuolloin en ajatellut yhtikäs mitään. Paikoitellen tuuli yltyi niin navakaksi, että jopa kännykän kädessä pitäminen osoittautui ylivoimaisen vaikeaksi. Yritin myöhemmin samaisen päivän aikana etsiä netistä , josko siellä olisi ollut tarkempaa tietoa Levin tuulilukemista, mutta valitettavasti tarkkaa tietoa en onnistunut löytämään. Lämpöisenä ”syyspäivänä” navakka tuuli ei kuitenkaan Lapin kävijää jähmettänyt, sillä tunnelma oli se joka tuossa tilanteessa lämmitti mieltä ja sydäntä.

Levi-päivän iltaohjelma oli tällä kertaa yllättävänkin lähellä, sillä Levi HulluPoro-Areenalle kertyi matkaa lomahuoneiston ulko-ovelta ainoastaan noin puolitoista kilometriä. On sanomattakin selvää, että sinä ehtoona Mulkvisti jäi koisimaan parkkihalliin ja suuntasimme jalkaisin kohti ehtoon keikkapaikkaa. Itse vierailin ensi kertaa HulluPorossa viime keväänä, jolloin lauteilla esiintyi Paula Koivuniemi. Tuolloin juhlapaikka oli lähes ääriään myöten täynnä ihmisiä, joten jo paikalle mennessä oli selvää, että tulevalta ehtoolta sai odottaa lähestulkoon mitä tahansa. Onneksi paikalle eksyi ehtoon aikana yllättävän vähän porukkaa, sillä tanssilattiakin täyttyi vain puolilleen. Ja se oli ihme.

Matkapäivä 13.9. Levi – Oulu – Jyväskylä

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin myös tämänkertainen Lapin lomamme alkoi lähestyä loppuaan, sillä sunnuntai-aamuna oli aika pakata kamat kasaan ja suunnata karavaanin kulku kohti keskistä Suomea. Emme kuitenkaan ajaneet suoraan Jyväskylään, sillä matkan varrella oli tarkoitus osallistua Oulussa järjestettyyn Waltteri Torikka Trio-konserttiin. Kieltämättä viimeisen päivän aamiaisella suklaamurot ja itse paistetut vohvelit alkoivat jo hieman tympiä, sillä varmastikin makeat aamiaiset menettäisivät hohtonsa, mikäli niitä nauttisi jokainen arkipäivä. Kokonaisuutena katsottuna Lapland Hotels-ketjun tarjoamat aamiaiset ovat olleet todella maukkaita ja ennen kaikkea kattavia, sillä tarjoiluvalikoimista löytyy jokaiselle jotakin. Tämän lisäksi aamiaisbuffet sisältää spesiaaliherkkuja Lapista, joten Lapland Hotelsissa on mahdollista syödä vaikka joka loma-aamu erilainen aamiainen. Vain mielikuvitus on silloin rajana.

Mulkvisti otti suunnan kohti Oulua hieman ennen puoltapäivää, sillä ehtoon konsertti alkoi vasta iltaseitsemältä. Varasimme matkantekoon reilusti aikaa, sillä varsinkin Rovaniemen korkeudelle asti poroja sai ihan tosissaan varoa. Onneksi kuitenkaan mitään läheltäpiti-tilanteita ei sattunut, vaan tiellä sai puskea menemään pääasiallisesti yksinään. Ainoastaan hieman ennen Pelloa tien päälle alkoi kerääntyä jonontynkää, sillä sivutieltä päätielle tullut rekka sumputti tiellä liikkujia. Itse en tuossa vaiheessa edes haaveillut rekan ohittamisesta, vaan jäin suosiolla ajelemaan kauas rekan taakse. Tapanamme on ollut käydä Lapin reissuillamme Pellossa sijaitsevassa SeitaShop-myymälässä, joten eipä rekan perässä tarvinnut kauaa körötellä, kun saimmekin jo kurvaista tutun taukopaikan pihaan.

Lähestyessämme Oulua, alkoi myöskin tiellä oleva liikenne lisääntyä merkittävästi. Jossain vaiheessa letkan kärkeen ilmestyi kaksi hidasta peräkärryä ja jatkuvasti vastaantulevasta liikenteestä johtuen ohitushaaveet sai kertaheitolla hylätä, sillä turhan takia riskiohituksia ei viitsi lähteä tekemään. Jälleen kerran oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, että hieman ennen Ouluun johtavaa leveäkaistatietä liikenne alkoi yhtäkkiä vetää, vaikka peräkärryt eivät letkan edestä kääntyneetkään mihinkään. Tästä oli pääteltävissä ainoastaan se, että peräkärryt nostivat reippaasti ajonopeuttaan kun tie muuttui sellaiseksi, että muille tienkäyttäjille koitti mahdollisuus päästä köröttelijöistä ohitse. Lienee turhaa sanoa, että tätä toimintatapaa näkee liiankin usein suomalaisilla teillä. Kaksikaistatiellä körötellään, mutta kun tie levenee tai muuttuu moottoritieksi, niin sitten lyödään talla pohjaan, eikä päästetä muita tienkäyttäjiä ohitse.

Oulun keskusta oli onneksi yllättävän helppo paikka ajaa, ellei ota huomioon yksisuuntaisia katuja. Ehtoon keikkapaikka sijaitsi kadun varrella, joten Mulkvistille piti löytää parkkipaikan lähikatujen varrelta. Sellainen löytyikin kätevästi yhden kadunkulman päästä, ja sain huljautettua Mulkvistin taskuun. Itseäni hieman huvitti kyseinen parkkipaikan hakureissu, sillä kyseinen katu oli yksisuuntainen (jossa oli kaksi ajokaistaa) ja taakseni liimautui eräs nuoren pojanklopin ajama Mese. Pistin vilkun päälle jo hyvissä ajoin ja pysähdyin tien laidassa olleen auton viereen ja iskin pakin päälle, jääden odottamaan tämän Mesen seuraavaa liikettä. Aivan takuuvarmasti Mesen kuljettaja tajusi, että aion vetää auton taskuun, mutta siitä huolimatta hänen täytyi ”roikkua” takalistossani hetken aikaa kunnes hän viimein sai käännettyä koslonsa yksisuuntaisen kadun toiselle kaistalle. Tosiaan en sitten tiedä, että miten hän itse mahtoi pysäköidä autonsa kadun varteen? Mahtoiko sitten taskuparkki olla hänelle vieras käsite, sillä eipä auto oikein etuperin yhden auton mentäviin rakoihin mene.

Kello oli hieman yli iltayhdeksän, kun Mulkvisti otti suunnan kohti kotia. Todellisuudessa emme miettineet hetkeäkään, että otammeko Oulusta vielä majoituksen vaan sen liiemmin pähkäilemättä ajoimme samoilla lämmöillä kotiin asti. Itse olen luonteeltani sellainen ihminen, etten osaa juurikaan nukkua hotellien sängyissä. Toiseksi tykkään ajaa öisin, koska silloin liikenne on yleensä lähestulkoon olematonta. Jostain kumman syystä tällä kertaa vastaan puski lähes jatkuvalla syötöllä juukelin pitkiä autoletkoja, jotka ajoivat yksi toisensa takakonteissa kiinni. Jotenkin oli järkyttävää myös huomata, että lähes joka toiselta ajoneuvolta löytyi huomautettavaa ajovaloista. Vastaan puski niin yksi- kuin vajaasilmäisiä autoja, jotka todellakin ärsyttivät omia silmiä. Lisäksi olen useasti nähnyt Oulusta Jyväskylään päin lähtevällä tiellä hirviä, joten eipä siinä paljoa ehditty hirviä ihailla kun jatkuva valomeri puski päin näköä. Onneksi sentään Jyväskylään päin menevä liikenne oli todella rauhallista, sillä pääasiassa saimme ajella yksinään. Se, jos mikä oli hyvä asia. Minä en tykkää ajaa letkoissa, enkä myöskään tykkää siitä, että joku idiootti peesaa takakontissani kiinni.

Jyväskylä alkoi siintää silmissä yöllä, hieman kello yhden jälkeen. Siinä vaiheessa sitä huomasi miettivänsä tekosyitä, joihin vetoamalla voisi kääntää auton nokan kohti takaisin pohjoista.

Lapin-rundimme aikana Volkswagen Mulkvistin mittarilukema kasvoi 2730 kilometrillä.