Kuulen taas sen, kutsun kesänakkien

On taas koittanut se aika vuodesta, kun kesärenkaat kolistelevat anovasti varaston ovea vasten. Ulkona räpöö räntää, mutta pari viikkoa paljaana olleet tien pinnat houkuttelevat salakavalasti vastaamaan kesärenkaiden kutsuhuutoon. Samanaikaisesti nastojen valtakausi alkaa olla lopuillaan ja erinomaisen hyvin palvelleet Hakkapeliitta8-nastarenkaat ovat heittäneet ilmoille anomuksen päästä puolisen vuotta kestävälle vuosilomalle. Puhumattakaan Volkswagen Mulkvistista, joka on parin viimeisen viikon aikana janonnut moottoriin lisää kierroksia ja nopeavauhtisempaa ajoa. Jos kerta lehmätkin aistivat kesälaidunkauden lähestymisen niin uskon autojenkin siihen pystyvän, tai no ainakin kuljettajan kaasujalan!

Jo ajokortin ajamisesta lähtien olen lukeutunut niihin kuljettajiin, jotka ovat vaihtaneet kesärenkaat alle vasta viimeisten vaihtajien joukossa, yleensä vähän ennen vappua. Itse en tarvitse autoa työmatkojen kulkuun, vaan mittariin tahkomani kilometrit koostuvat ainoastaan vapaa-ajan hupiajeluista, joita toisinaan tuntuu olevan vähän liikaakin. Omat ajoni ajoittuvat pääasiallisesti viikonloppuihin ilta- ja yöaikaan, joten tämän vuoksi olenkin ollut hyvin varautunut ja pitänyt nastat alla aivan viimeisiin hetkiin asti. Tänä keväänä päätin kuitenkin laittaa rutiinit uusiksi ja rimpautin luottorengasliikkeeseeni viime perjantaina ja varasin renkaiden vaihto- ja ohjauskulmien tarkistus/säätöajan kuluvan viikon maanantaiksi.

”No, onko sillä nyt niin väliä miten ja missä ne renkaat sinne auton alle vaihtaa?”

Tunnetustihan Jyväskylä ja sen lähiseutu ovat pullollaan rengasliikkeitä, joiden hinnoissa ja yleisessä palvelutasossa on merkittäviäkin eroja. Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen tutustunut kouralliseen rengasliikkeitä, joten eri käyntikertojen perusteella on ollut erittäin helppoa erottaa jyvät akanoista. Vielä vuosina 2004-2006 vaihdoin enoni ja pappani neuvoilla renkaat aivan itse Pieneen Punaseen, sillä tuolloin silloisen mummolan pihapiirissä oli autotalleja joka lähtöön. Kunnollisella hallitunkilla auto oli kätevä nostaa ilmoihin, eikä siten tarvinnut pelata pienten ja turvattomien tunkkien kanssa.

Mummolan tiluksien myymisen jälkeen siirsin rengasasioideni hoidon erään muuramelaisen omakotitalon pihaan, jonne osasin suunnistaa pappani neuvojen perusteella. Siellä eräs hänen puolituttunsa teki kotitallissaan renkaan allevaihtoja ”puoli-ilmatteeksi” verrattuna Jyväskylän yleisiin vaihtohintoihin. Omakotitalon autotallissa asiakkaat saivat niin halutessaan ajaa itse autonsa nostorampille, enkä minä jättänyt tätä mahdollisuutta käyttämättä! Kyseisessä autotallissa oli valmius tasapainottaa ja allevaihtaa renkaita, joten jos oli tarvetta ohjauskulmien säädölle, silloin tarvitsi suunnata toisaalle.

”Jyväskylä - Muurame vai sittenkin Jyväskylä?”

Vuodet vierivät ja rengasliike laajensi toimintaansa Muuramen teollisuuskylään, jonne Muuramen Rengaspiste Oy avasi uudistetut renkaanvaihtotilat. Samanaikaisesti hinnat nousivat, täysin ymmärrettävästi, lähelle Jyväskylän keskustan renkaanvaihtohintoja. Tämä sai väistämättä miettimään, josko Jyväskylästä voisi löytää yhtä luotettavan rengasliikkeen, josta saisi saman katon alta renkaanvaihdot, tasapainotukset ja ohjauskulmien säädöt. (Itselle kertyy niin paljon kilometrejä kaikentyyppisillä teillä, joten tapanani on ollut tarkistuttaa ohjauskulmat vähintään 1-2 kertaa vuodessa, vaikken olisikaan sen suurempiin monttuihin matkojeni varrella jysäyttänyt.)

On täysin sattumaa, että juuri minä eksyin RengasNuoran asiakkaaksi. Muistaakseni elettiin talvea 2009-2010 kun silloisen Volkkarini Mikin rengas oli iskeytynyt vesilammikossa vaanineeseen monttuun, ja iskun seurauksena auton ratti oli alkanut täristää. Vaikken virallisesti automekaanikko olekaan, niin ensimmäisenä tuli mieleen, että renkaan tasapainotuspaino oli iskun seurauksena tipahtanut matkasta. Ja oli hyvin todennäköistä, että ohjauskulmatkin olivat saattaneet ottaa osumaa iskun seurauksena. Ongelmani oli sen verta suurehko, ettei apuja löytynyt silloisesta luottorengasliikkeestäni vaan ongelman ratkaisemiseksi oli suunnattava toisaalle.

Omalla tavallaan jouduin markkinoinnin uhriksi, sillä vertailtaessa Jyväskylän seudun rengasliikkeitä keskenään, Rengasnuoran nettisivut pistivät mielenkiintoisuutensa vuoksi parhaiten silmään. Heiltä kun näytti löytyvän kaikki mitä minä tulevalta luottorengasliikkeeltä olin odottanutkin; uudet renkaat ja vanteet, renkaanvaihdot, tasapainotukset ja ohjauskulmien säädöt - kaikki saman katon alta. Tuolloin he lupasivat ohjauskulmien säätöjä takuulla, ja tietenkin uteliaisuus kasvoi siihen pisteeseen, että asiasta täytyi lähteä ottamaan selvää.

Autoalan liikkeissä asioidessaan sitä tuntee toisinaan itsensä ”norsuksi posliinikaupassa”, sillä oma meisselini on haaravälini sijasta autoni takakontissa. Rengasnuora oli kuitenkin siinä mielessä positiivisesti yllättänyt rengasliike, sillä siellä ei vähätelty naisasiakkaiden tietämystä autoasioista eikä meitä akkoja yritetty joka mutkassa viilata linssiin. Tämän vuoksi ensimmäinen vierailu Rengasnuoralla vakuutti minut siinä määrin, että aloin pikkuhiljaa siirtää rengasasioideni hoitoa Muuramesta Jyväskylään. (Tämä ei todellakaan tarkoita, että olisin jollain tavalla pettynyt Muuramen Rengaspisteeseen, vaan omaa autoiluelämääni helpottaakseni päätin siirtää rengasasiani sellaiseen liikkeeseen, joka pystyy vastaamaan kaikkiin rengastarpeisiini.)

Tässä vuosien varrella on tullut ”käännytettyä” yksi jos toinenkin tuttava ja työkaveri Rengasnuoran asiakkaaksi, sillä kyllä hyvästäkin palvelusta kannattaa laittaa sana kiertämään. Varsinkin näin naikkosten kesken.

”Uskollisuutta se on merkkiuskollisuuskin!”

Vuosien varrella minua on usein kutsuttu liike- ja merkkiuskolliseksi kuljettajaksi, sillä olen aina ajanut Volkswagenilla, vuodesta 2006 lähtien olen huollattanut Volkkarini Jyväskylän Autotarvikkeella ja vuodesta 2010 hoitanut rengasasiani pääsääntöisesti Rengasnuoralla. Samaa voisi sanoa omista rengasvalinnoistanikin, sillä vuodesta 2006 lähtien olen ajanut talvisin ainoastaan Nokian Hakkapeliitta-nastarenkailla. Sen sijaan kesärenkaat tuovat omaan merkkiuskollisuushistoriaani isohkon loven, sillä vuosien varrella autoni alla on viihtynyt lähestulkoon kaikki markkinoilta löytyvät rengasmerkit.

”Hankook, Volkkarilla ajan kovaa Hankoon…”

Senpä vuoksi päätin kesällä 2013 hankkia silloisen Volkkarini alle Hankookin kesärenkaat, koska olin kuullut niiden kestävyydestä kehuja erityisesti ”taksisuhareilta”. Valitettavasti Hankook renkaita ei löytynyt luottorengasliikkeeni myyntilistalta, vaan jouduin tekemään tämän ostoksen Seppälän Autokulmasta. Sain liikkeestä autoni alle hyvät renkaat, mutta palvelu ei ollut kasvotusten sitä tasoa mitä sen olisi pitänyt olla. Tunsin olevani ”iso norsu posliinikaupassa”, joka taisi asioidessaan tiputtaa muutaman posliinikupinkin. Ei tarvitse kahta kertaa arvata; en aio asioida jatkossa kyseisessä rengasliikkeessä.

Viimekeväisestä autonvaihdoksesta huolimatta Mulkvistin alla pyörii edelleen Hankookin kesärenkaat, joihin olen ollut toistaiseksi todella tyytyväinen. Renkaat ovat vielä sen verta hyvässä hapessa, että niillä todennäköisesti tohtii päästellä tämän kesän. Sen jälkeen iskeekin sitten ”tenkkapoo”, mistä uudet Hankookit tilalle vai lähteekö autoni alle ”kulutuskestävyystestiin” jonkun toisen rengasvalmistajan kiekot? No se on toivon mukaan vasta ensi kesän murhe.

Liikenteen pahin ärsytyksen aihe - tiestön rapistuminen

Suomen tiet eivät voi hyvin. Tieverkosto rapistuu, eikä tiestön perusteelliseen perusparannukseen ole varoja. Alexander Stubbin hallitus leikkaa tänä vuonna perusväylänpidosta 83 miljoonaa euroa (lähde: keskusta.fi), vaikka samanaikaisesti teiden huono kunto on merkittävä uhka sekä liikenteen sujuvuudelle että mukavuudelle ja ennen kaikkea yleiselle liikenneturvallisuudelle. Eniten tiellä liikkumista hankaloittavat päällystevauriot, kuten montut ja vesiliirtoa edesauttavat syvästi urautuneet tiet.

Talven jäljiltä jopa pääteiden nopeusrajoituksia joudutaan laskemaan tiestön huonon kunnon vuoksi, ja perusteellisen asfalttipinnan uusimisen sijaan tien pintaa usein vain ”laastaroidaan”. Pidemmän päälle näistä tiestön ”ensiapupaikkauksista” ei ole hyötyä, sillä vilkasliikenteisillä teillä paikkaukset saatetaan joutua uusimaan jopa viikoittain. Tiestön peruskorjaamisen on laskettu lisäävän ylläpitokuluja jopa 10 miljoonaa euroa vuodessa, vaikka tieverkon kunto pitäisi nostaa sellaisella tasolle, että teiden ylläpito tulisi ajan mittaan halvemmaksi. Perusteellista perusparannusta lykkäämällä ei kuitenkaan poisteta itse ongelmaa, sillä lopulta eteen tuleva tieverkostoremontti on sitä kalliimpi mitä pidemmälle tulevaisuuteen sitä lykätään.

Ennen tämän artikkelin kirjoittamista, tutustuin muutamiin internetistä löytyneisiin tieverkoston hyvinvointia koskeviin artikkeleihin. Yli kymmenen vuotta vanhan mielipidetutkimuksen mukaan vain noin 58 prosenttia vastaajista on ollut tyytyväisiä pääteiden päällysteisiin, alemman tieverkon päällysteiden todettiin aiheuttavan vielä suurempaa tyytymättömyyttä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kehityksen suunta ei ole ollut kehuttava, sillä viime vuosina liikenteen pahin ärsytyksen aihe on vaihtunut. Muiden kuljettajien liikennekäyttäytyminen ei ole enää suurin turhautumisen aihe, vaan teiden kunto ärsyttää nykypäivän tienkäyttäjiä yhä enenevässä määrin. Erityisen merkillepantavaa on huomata, että varsinkin ammattiautoilijat pitävät pääteiden yleistä kuntoa jopa kesäaikana huolestuttavan surkeana.

”Tiestön kunto on poliitikon valinta.”

On täysin poliitikkojen päätettävissä mistä seuraavaksi otetaan pois. Suomalainen liikennepolitiikka ei ole nykyisellään pitkäjänteistä, tasapuolista eikä kestävää. Stubbin hallituksen leikkaus tarkoittaa väistämättä ongelmia, erityisesti kanta- ja alempiasteiselle tieverkostolle. Budjetissa ei ole rahaa, joten yksityisteille ei saa enää valtionavustusta. Perustienpitoon varatut rahat ovat yksi suurimmista budjetin yksittäisistä momenteista. Kun jostain muusta hankkeesta puuttuu rahaa, on perustienpitoon varatusta kassasta helppo ottaa. Väistämättä varsinkin alemman tieverkon kunto laskee, tien hoidon taso mukaan lukien. Kelirikon on arvioitu kasvavan vuodessa noin 200 kilometriä, sillat rapistuvat ja osa niistä jää täysin oman onnensa nojaan. Tämä kehitys johtaa väistämättä siihen, että onnettomuudet lisääntyvät koska liikennevirta kasvaa eikä tieverkon turvallisuutta voida nostaa.

Itse haluaisin nähdä Stubbin hallituksen ”tukkimiehenkirjanpidon”: kuinka monta kuollutta vielä tarvitaan? Jos tieverkoston perusparannukseen ja turvallisuuden kehittämiseen ei ole varoja, onko hallitus valmis hyväksymään lisäkuolleita vai lasketaanko nopeuksia? Pitkällä kantimella ajateltuna pääteiden nopeuksien laskeminen ei ole hyväksyttävä vaihtoehto, sillä ihmisten on pystyttävä liikkumaan, teollisuuden kuljetusten on kuljettava ja hälytysajoneuvojen on päästävä kohteeseen mahdollisimman nopeasti. Nykypäivänä on täysin arkipäivää, että varsinkin teollisuuden toimitukset saattavat viivästyä kelirikkoaikoina huonokuntoisten teiden vuoksi. Alempiasteinen tieverkosto ei kestä nykyisten rekkojen alla, puhumattakaan uusista superrekoista. Suomen vienti ei lähde nousuun huonokuntoisten teiden avulla, sillä teiden kuormitus tulee lisääntymään tulevaisuudessa merkittävästi.

”Tienpidon painopiste kunnossapidossa.”

ELY-keskuksen tehtävä on huolehtia maanteiden kunnosta ja pitää ne toimivina ja turvallisina kaikkina vuorokauden aikoina. Kun lasketaan yhteen kaikki Suomen maantiet, niille kertyy pituutta noin 78tkm. Moottoriteitä tästä määrästä on ainoastaan 700km, kevyenliikenteen väyliä noin 5000km ja siltoja tuohon kilometrimäärään mahtuu noin 14800 kappaletta. Eduskunnan vuosittain myöntämästä perustienpidon rahoituksesta käytetään noin 90 prosenttia teiden yleiseen hoitoon. Tieverkoston ylläpitämiseen voidaan lukea teiden talvihoito, päällystäminen, siltojen korjaukset, sorateiden hoito, tiemerkintöjen tekeminen ja liikennemerkkien kunnossapitäminen. Liikenneviraston antamien linjausten mukaan teiden kunnossapidon pääpisteenä ovat päätiet. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan riitä, sillä Suomen tieverkoston on todettu olevan kohta kuin 60-luvulla, ellei tiestöä peruskorjata lähivuosien aikana.

”Polttoainetta palaa, matka-aika pitenee – huono tie käy kalliiksi.”

Tien kehnosta kunnosta johtuvat reittimuutokset tulevat pidemmän päälle katsottuna kalliiksi. Nykypäivän kuljettajille on tarjolla entistä taloudellisempia ajoneuvoja ja ihmisiä kannustetaan enenevässä määrin taloudelliseen ajamiseen. Ympäristö kuormittuu väistämättä enemmän kun autoilijat joutuvat kiertämään pidempiä reittejä välttääkseen huonokuntoisia teitä, eikä tällöin tavoite päästöjen vähentämisestä toteudu. Todennäköisesti tien huono kunto nostaa myös polttoaineen kulutusta ja kasvattaa merkittävästi matka-aikaa. Väistämättä tämä on ristiriidassa olettamuksen kanssa, jonka mukaan jokapäiväisen liikkumisen tulisi olla nopeaa ja turvallista. Syrjäseudultakin katsottuna koulu- ja työmatkojen tulisi olla turvallisia, ja toteutettavissa sujuvan järjellisen ajan puitteissa.

”Voihan ohjauskulma ja vääntynyt vanne!”

Valitettavasti en ole ainoa kuljettaja, joka on viimeisen kymmenen vuoden aikana ”maksanut itsensä kipeäksi” auton alustatutkimuksista, ohjauskulmien säädöistä, ennenaikaisesti kuluneista renkaista ja vääntyneistä vanteista. Jos rengasliikkeestä selviää pihalle pelkällä renkaan tasapainotuksella ja ohjauskulmien säädöllä, saa olla tosi onnellinen, sillä alusta- ja iskariremontit lohkaisevat huomattavasti suuremman loven suomalaisen auton omistajan laihaan lompakkoon. Samanaikaisesti autoilun yleiset kulut jatkavat kasvuaan, vaikka rapistuva tieverkosto aiheuttaa huonokuntoisuudellaan lisäkuluja autojen omistajille. On sanomattakin selvää, että tämä yhtälö ei tunnu reilulta.

Tiedän, että niin halutessaan tienkäyttäjän on mahdollista hakea ELY-keskukselta korvausta auton vahingoista, jotka ovat seurausta tien kunnon laiminlyönnistä. Korvaushakemuksista myönnetään päätös aina tapauskohtaisesti, joten automaattisesti huonokuntoinen tie ei ole edellytys korvaamiselle. Tämän vuoksi en ole itse viitsinyt nähdä vaivaa hakea korvauksia esimerkiksi ohjauskulmien säädöstä, vaan tähän mennessä olen maksanut kulut kiltisti omasta lompakosta. Usein seinä nousee vastaan siinä vaiheessa kun pitäisi pystyä todistamaan, että ohjauskulmat muuttuivat juuri siinä tietyssä montussa, enkä esimerkiksi itse ajanut auton rengasta tahallisesti rotvallin reunaan. Sama teoria pätee myös siihen miten todistaa, että juuri tämän tien huonon kunnon vuoksi renkaani kului epätasaisesti. Ei auta, että on itse hakemusta tehdessään rehellinen, sillä varmasti löytyy ihmisiä, jotka eivät ole. Tämä puolestaan vie uskottavuuspohjaa myös niiltä ihmisiltä, jotka kertovat tapahtumista rehellisesti ja olisivat oikeutettuja korvauksiin.

Autolla ajaessa katse tulisi olla suunnattuna ”horisonttiin”, jotta kuljettaja voisi havainnoida liikennetilanteita mahdollisimman hyvin. Huonokuntoisilla teillä ajettaessa ainakin oma katseeni on suunnattuna aivan auton keulan eteen, jotta edes ne pahimmat monttuihin jysähdykset pystyisi väistämällä välttämään. Osaltaan tämä toimintamalli on edesauttamassa liikenneonnettomuuksia, sillä ajamisen ei kuulu olla sellaista, että kuljettajan täytyy koko ajan pelätä missä seuraava väistettävä monttu on. Valitettavasti tien ylläpidosta vastaavien tahojen kädet ovat usein sidotut, sillä rahaa ei ole perusteelliseen korjaukseen vaan ainoastaan ensiavullisiin hätäpaikkauksiin.

Tosielämän esimerkki tapahtui kuluvan vuoden tammikuussa kun ilmoitin Destialle ja ELY-keskukselle valtatie ysillä olleista, pahoista montuista. Omaksi yllätyksekseni sain jo seuraavana päivänä viestini lähettämisestä pahoittelevan vastauksen Destiasta, joka meni suurin piirtein näin ”olemme myös erittäin huolissamme Suomen tieverkoston rapistumisesta, mutta rahaa perusteellisiin korjauksiin ei ole”. Kieltämättä tämä vastaus veti aktiivisenkin tienkäyttäjän hiljaiseksi. Totuus iski vasten kasvoja ja pahasti.

”Olisinko valmis maksamaan ruuhka- tai tienkäyttömaksua?”

Varsinkin parin viime vuoden aikana julkisuudessa on heräteltyä keskustelua, josko ruuhka- tai tienkäyttömaksuista saataisiin ratkaisu tieverkoston rapistumiseen. Autoilijoilta kerätyillä ruuhkamaksuilla voitaisiin rahoittaa tiestön perusparannuksia, jolloin myös liikenneturvallisuus paranisi. Nykypäivän autoilu on kallista ja suurin osa autoilijoilta kerätyistä varoista päätyy jonnekin muualle kuin tuoreeksi asfaltiksi tien pintaan, sivuteiden paikkausaineista puhumattakaan. Mikäli perittävä tienkäyttömaksu takaisi sen, että kyseinen tie on ”montuton”, olisin ainakin itse valmis maksamaan tien käytöstä. En vain jaksa uskoa, että tämä asia pystyttäisiin tosielämässä takaamaan. Autoilijoilta kyllä nyhdetään rahaa milloin milläkin perusteella, mutta kovinkaan usein rahoilla hankitut investoinnit eivät ole arkipäivän elämässä havaittavissa.

Nykyisellään Suomen rajojen ulkopuolelle virtaa lukemattomia määriä euroja, muiden EU-maiden paapomiseen. Samanaikaisesti Suomen omat asiat eivät ole hyvin, yhtenä isoimpana ongelmana rapistuva tieverkosto. Muistan eräässä haastattelussa Alexander Stubbin todenneen, että ”eivät ne Kreikan tukipakettirahat ole tavalliselta kansalaiselta pois”. Jos näin todella on niin miksi Kreikalle riittää rahaa kerta toisensa perään, mutta samanaikaisesti Suomen tieverkoston parantamiseen tarkoitettuja varoja leikataan? Jo tänä päivänä syrjäseuduilla asuvat ihmiset ovat motissa huonon tiestön, kehnon kunnossapidon ja kelirikon vuoksi, eikä tämä ole missään tapauksessa millään tasolla hyväksyttävää. Varsinkin kun samanaikaisesti hallitus ohjaa lisää rahaa pääkaupunkiseudun isoihin liikennehankkeisiin, kuten Pisararataan ja Länsimetron suunnitteluun.

Itse olen tältä istumalta valmis lähtemään kuljettajan penkiltä käsin näyttämään tieverkoston määrärahoista päättäville tahoille, että missä kaikkialla tiestön parantamista kaivataan. Eikä minulla ole kuin yksi ehto: matkaan lähdetään poliitikkojen autolla. Ehkäpä avartavan maaseutumatkailureissun jälkeen päättäjienkin silmät avautuisivat ja he alkaisivat miettiä onko tärkeämpää turvata sujuva liikkuminen koko maassa vai syöttää kassassa olevat rahat Suomen rajojen ulkopuolelle tai keskittää kassavirtaa pääkaupunkiseudun yksittäisiin hankkeisiin.

Elinvoimainen ja vientikelpoinen Suomi tarvitsee koko maan kattavan, ehjän, sujuvan ja ennen kaikkea turvallisen tieverkoston.

Nyt on ryhtiliikkeen aika.