Onko kehitystä tapahtunut - Hakkapeliitta7 vs. Hakkapeliitta8

Vuodesta 2006 lähtien olen kuulunut autoni kanssa Nokian Hakkapeliitta-perheen nastarenkaiden käyttäjiin, ja ensikosketukseni ”Hakkoihin” tapahtui kun uutena ostamani Volkswagen Polon (2006) mukana tuli autokaupan yhteydessä ostetut Hakkapeliitta5-nastarenkaat. Mietin hyvin pitkään, että kirjoitanko artikkelin käyttökokemuksista koskien kaikkia testaamiani renkaita vai rajaanko artikkelia jotenkin.  Lopulta päädyin käsittelemään tässä artikkelissa pääasiallisesti Hakkapeliitta 7 ja -8 nastarenkaiden keskinäisiä eroja, koska tänä päivänä liikenteessä törmää enää ani harvoin Hakkapeliitta5 nastarenkaiden käyttäjiin. Artikkelin joiltain osin saatan sivuta myös Hakkapeliitta5-renkaiden ominaisuuksia, koska niillä renkailla olen joutunut tekemään tosielämän liikennetilanteissa hätäjarrutuksia (hirvenväistö).

Puhuttaessa rengasvertailusta on tärkeää kertoa millaisesta ajoneuvosta ja rengaskoosta puhutaan, unohtamatta mainita käyttöolosuhteista, joissa rengasta on käytetty. Omat ajoni ovat pääasiallisesti pitkän matkan ajoa, maantienopeuksissa (80-120km/h). Ajoni sijoittuvat niin hyväkuntoisille pääteille, kuin huonommin hoidetuille sivuteillekin. Luonnollisesti näissä olosuhteissa ajettaessa varsinkin renkaan kestävyys joutuu koetukselle. Luonteeltani olen kuljettaja, joka välttää turhia jarrutuksia ja kiihdytyksiä. Liikennetilanteita pyrin ennakoimaan, jotta turhanpäiväiset hätäjarrutukset voitaisiin välttää. Itselleni on myös tärkeää pitää huolta siitä, että auton alusta, ohjauskulmat ja rengaspaineet ovat aina kohdillaan. Olipa kyse sitten lyhyestä kauppareissusta ja Lapin tourneesta, on auton oltava aina tiptop-kunnossa.

Tässä alla on kerrottu tarkemmat tiedot itse kalustosta, joiden yhdistelmiin tämä artikkeli pohjautuu:

Auto: Volkswagen Polo 2010 - Rengas: Nokian Hakkapeliitta 7, 185 60R 15 (käytössä kolme talvea, ajetut kilometrit n.55tkm)

Auto: Volkswagen Polo 2014 - Rengas: Nokian Hakkapeliitta 8, 185 60R 15 (menossa ensimmäinen talvi, ajetut kilometrit n.8800km)

Lähdetäänpä liikkeelle siitä hetkestä kun karautin Rengasnuoran pihasta maantielle, upouudet nastarenkaat autoni alla...

Jo ensimmäisten ajokilometrien aikana renkaiden keskinäisessä vertailussa oli havaittavissa selkeitä eroja. Hakka7-renkaan nastat huusivat korviinpistävästi, mutta muutoin rengas oli paljasta asfalttia vasten todella hiljainen. Hakka8-renkaan nastat olivat lähes äänettömät, mutta muutoin renkaat ulvoivat kuin hyeenat. Varsinaisesti en tästä eroavaisuudesta yllättynyt, sillä olin jo ennen renkaidenhankintapäätöstä tutustunut Nokian Renkaiden nettisivuston palauteosioon, jossa renkaat ostaneet ihmiset olivat havahtuneet samaan ulvomiseen. Tässä kohtaa valitettavan moni kuljettaja oli antanut periksi ja vaihtanut autonsa alla olleet Hakka8-renkaat pois, johtuen renkaista lähtevästä ulinaäänestä. Hakka8-renkaille kuitenkin kannattaa antaa mahdollisuus, sillä omalla kohdallani renkaiden ulina lakkasi kun renkailla oli ajettu noin pari sataa kilometriä; näin oli tapahtunut myös monien muidenkin kuljettajien kohdalla.

Itse olen kuljettaja, joka ottaa renkaidenkin sisäänajon aivan liian vakavasti. Olipa kyse sitten kesä- tai talvirenkaasta niin ajan vähintään ensimmäiset 1000 kilometriä himmaillen, kaikenlaisia äkkiliikkeitä vältellen. Kuten edellisessä kappaleessa jo mainitsinkin, niin Hakka8-renkaan sisäänajo oli huomattavasti ”työläämpää” kuin edeltäjänsä. Väistämättä sitä alkoi ajaessaan miettiä, että mahtaako autossani olla jotain vikaa vai onko itse rengas viallinen, sillä renkaasta lähtenyt ulvomisääni kuulosti luonnottomalta. Tiesin kuitenkin, että autoni alusta ja ohjauskulmat olivat kunnossa, koska juuri viikkoa aiemmin autoni oli ollut Volkswagenin tehdastakuuremontissa. Onneksi itselleni kertyy sen verta paljon kilometrejä, että Hakka8-renkaat olivat sisäänajettu jo yhden viikonlopun aikana. Joten kovinkaan pitkään uusien renkaiden ulinaa ei tarvinnut kuunnella.

Omaan ajokokemukseeni perustuen Hakka7-rengas oli tasaisempi ja vakaampi ajettava paljaalla asfaltilla kuin mitä Hakka8 on ollut. Osaltaan tämä eroavaisuus johtunee siitä, että itselläni oli tapana pitää Hakka7-renkaissa noin 0,1 baria enemmän ilmaa kuin mitä talvirengassuosituspaine oli. Vaikka autolla ajettiin pääasiallisesti kovia maantienopeuksia, ei renkaissa ollut korkeammasta ilmanpaineista johtuen havaittavissa ”epätasaista kulumista”. Vastaavasti auto oli taasen vakaampi ajettava. Sen sijaan useat Hakka8-nastarenkaiden käyttäjät ovat raportoineet renkaan olevan edeltäjäänsä huomattavasti nirsompi rengaspaineiden suhteen. Aluksi laitoin omiin Hakka8-renkaisiini noin 0,1 baria enemmän ilmaa, mutta hetimiten totesin sen olevan toimimaton idea. Mikäli renkaan ilmanpaine on vähääkään pielessä, asian huomaa heti renkaan hiljaisesta ulvomisesta. Tämän vuoksi olenkin mennyt kuluvan talven ”just eikä melkein” talvisuositusrengaspaineilla, ja niillä on hyvin pärjätty.

Varsinkin kuluva talvi on ollut rengaspaineiden suhteen erittäin haastava, sillä lämpötilat ovat sahanneet jopa päivittäin välillä +5…-20 astetta. Hakka8-renkaan kanssa onkin ollut hieman arpomista, sillä pitkää matkaa ajettaessa renkaasta huomaa välittömästi mikäli rengaspaineet eivät ole juuri ne optimaalisimmat. Tämän vuoksi sitä onkin pitänyt pyrkiä ennakoimaan omia ajojaan mahdollisimman pitkälle, seuraamalla samalla sivusta tulevien päivien sääennusteita ja säätämällä rengaspaineita ennusteiden mukaisesti.

Paljaalla, uraisella asfaltilla ajamisessa Hakka7-rengas oli aivan omaa luokkaansa Hakka8-renkaaseen verrattuna. Vaikka auton ohjauskulmat olisivat aivan optimaalisella tasolla, niin Hakka8 rengas hakee tiessä olevaa uraa edeltäjäänsä heikommin. Olipa kyse mistä tiestä tahansa, niin pyrin yleensäkin ajamaan urien ulkopuolella välttääkseni renkaan kulumista. Toisinaan olen kuitenkin ajanut Hakka8-renkaalla ihan tarkoituksellisesti urissa (saadakseni testinäkökulmaa) ja edeltävään rengasmalliin verrattuna auto on ollut huomattavasti levottomampi ajaa.

Puhuttaessa renkaiden käyttäytymisestä jäällä, lumella ja polanteisilla sivuteillä, ei voittajasta ole jäänyt epäselvyyttä. Hakka8-rengas on ollut kuluneen talven aikana täysin lyömätön verrattuna edeltäjäänsä. Jotenkuten renkaat pääsevät samoihin suorituspisteisiin puhuttaessa lumella ajamisesta, mutta kun renkaan alla on peilikirkas jää, Hakka7 jää rannalle loikoilemaan kun samanaikaisesti Hakka8-rengas puskee sutimatta eteenpäin. Kuluneen talven aikana olen useasti ajanut maantieajoa peilikirkkaalla tienpinnalla, jossa ei ole meinannut edes jalkaisin pysyä pystyssä. Näissä tilanteissa renkaalle on saanut antaa todella paljon kaasua, ennen kuin Hakka8-rengas on alkanut edes sutia, sivuttaispidosta puhumattakaan. Jo kuukauden ajamisen jälkeen totesinkin Hakka8-renkaiden olevan harvinaisen tylsät kumit, sillä niillä ei voi yhtä hyvin luistattaa auton takamusta kuin mitä Hakka7-renkailla pystyi luistattamaan.

Yleisesti ottaen Hakka8-renkaan jääpito on ollut tilanteessa kuin tilanteessa käsittämättömän napakkaa. Päinvastoin kuin edeltäjänsä, Hakka8-rengas ei anna auton takamukselle mahdollisuutta liikaan elämiseen. Kolmen ajetun talven jälkeen voin sanoa osittain kyllästyneeni Hakka7-renkaan luistamiseen, sillä autolla ei tarvinnut tehdä kovinkaan äkkinäisiä liikkeitä kun auton takamus oli jo perstuntumalla havaittavassa luisussa puhuttaessa jäisestä tienpinnasta. Näissä tilanteissa luistonesto ei puuttunut peliin, mutta autonsa käyttäytymisen hyvin tunteva kuljettaja pystyi takalistollaan aistimaan auton takaliston levottomuuden.

Vaihtelevista keliolosuhteista johtuen tänä talvena tiet ovat olleet usein paksun loskasohjon peitossa. Varsinkin farmariautojen kuljettajat ovat aiemmin raportoineet, että Hakka8-rengas on ollut huomattavasti levottomampi sohjovallien yli ajettaessa verrattuna edeltäjäänsä. Tämän vuoksi suhtauduinkin alkutalvesta omiin renkaisiini hieman varovaisesti, vaikka itselläni on käytössä erikokoinen rengas verrattuna farmariautokuljettajiin. Tämän asian osalta sain kuitenkin yllättyä erittäin positiivisesti, sillä esimerkiksi ohitustilanteissa lumi- ja sohjovalleja ylitettäessä Hakka8-rengas on pitänyt napakasti otteen tiestä eikä ole päästänyt auton takamusta elämään. Hakka7-rengas oli puolestaan ohitustilanteista puhuttaessa erittäin levoton, sillä ajettaessa tasaisella kaasulla sohjovallin ylitse, auton takamus alkoi väistämättä joka kerta elää. Tosiaan kyse ei ole ollut äkkinäisistä kaistanvaihdoista vaan rauhallisesti omalle kaistalle tehdyistä palaamisista. Siinä tilanteessa mikään rengas ei saisi elää niin paljoa kuin mitä Hakka7-rengas eli ajamieni kolmen talven aikana. Eipä tästäkään ominaisuudesta sen suurempaa haittaa ole, kunhan Hakka7-renkailla ajava kuljettaja tiedostaa sen tosiasian, että sohjovallien yli ajettaessa auton takamus saattaa alkaa käyttäytyä voimakkaasti.

Yksi merkittävin ero näiden kahden renkaan välillä on nastamelu. Tämän asian suhteen Hakka7 oli toivoton tapaus puhuttaessa paljaasta asfaltista. Kun ajaa pääasiallisesti pitkää matkaa, niin tietyssä pisteessä ”nastojen laulaminen” alkaa suoraan sanottuna ärsyttää. Hakka8-renkailla ajaessa oli positiivista huomata, että nastamelun suhteen oli menty aimo harppaus eteenpäin.

Moottoritienopeuksissakin nastat ovat olleet uskomattoman hiljaiset, sillä ne tuntuvat ”laulavan” täysin eri sarjassa edeltäjänsä nastoihin verrattuna. Sisään ajetut Hakka8-renkaat vastaavat äänimaailmaltaan lähestulkoon kesärenkaita. Kolmen talven aikana ajoin Hakka7-renkailla noin 55tkm, jonka jälkeen renkaiden kaikki nastat olivat tallella ja suurin osa nastoista oli hyväkuntoisia. Tämän lisäksi renkaissa oli kulutuspintaa jäljellä 6-7mm, joten Aijjun uusi omistaja pääsi ainakin aloittamaan seuraavan talven ajelut entisillä, hyväkuntoisilla renkaillani.

Oman ajourani aikana olen joutunut tekemään hätäjarrutuksia, itsestäni riippumattomista syistä, kun auton eteen on yllättäen juossut hirvi. Peuroja tai hirviä tulee nähtyä tien päällä toisinaan lähes kuukausittain, mutta vakavimmat läheltäpiti-tilanteet ajoittuvat aikaan ennen 2010-luvun taitetta. Olen joutunut tekemään yhden kerran kunnon ”äijäjarrutuksen” välttääkseni törmäyksen auton eteen juosseeseen, täysikasvuiseen hirveen. Tuolloin ajoin Volkswagen Polo 2006 autolla, jonka alla oli tuliterät Hakkapeliitta5-renkaat. Mittarissani oli vauhtia reilut 80km/h, kun hirvi ponkaisi tielle eikä välimatkaa hirveen ollut kuin vajaa heijastintolpan välillinen. Tien pinta oli tuolloin lumisen polanteinen, muttei peilijäinen. Hätäjarrutuksessa rengas käyttäytyi napakan purevasti, eikä renkaan pito päästänyt auton takamusta elämään. Tämän vuosimallin Polossa ei ollut ajonvakautusta tai luistonestoa, mutta niistä huolimatta sain pudotettua auton vauhtia sen verran, että auton keulan ja hirven väliin jäi muutama metri ja mittarissa oli tuolloin vielä vauhtia 60km/h.

Tehdessäni talvirengasvalintaa kiinnitän erityisesti huomiota renkaan käyttäytymiseen kovissa nopeuksissa, niin paljaalla asfaltilla kuin lumessa, jäällä ja loskasohjossa. Ennen kaikkea on tärkeää, että autoni alla on sellainen rengas, jolla pääsee eteenpäin kelissä kuin kelissä. Vaadin talvirenkaalta suorituskykyä ja luotettavuutta, sillä mitäpä sellaisella renkaalla tekee, joka ei pidä autoa tiellä normaaleissa maantienopeuksissa. Oman kokemukseni mukaan Hakka7-rengas sopii hyvin sellaiselle kuljettajalle, joka ajaa pääsääntöisesti hyvin hoidettuja, sulia pääteitä pitkin. Jos matkasi sijoittuvat lumisille, jäisille ja kalteville sivuteille, suosittelen ehdottomasti valitsemaan auton alle Hakka8-nastarenkaat. Hakka8-rengas ei tee kesää keskelle talvea, mutta antaa kuljettajalle paremmat mahdollisuudet selvitä eteenpäin ääriolosuhteissakin.

----------
Jos tekisin nyt ostopäätöksen, päätyisin Hakka8-renkaisiin, koska…
- Hakka7-rengas on tasaisempi ajettava paljaalla asfaltilla, mutta Hakka8 on voittamaton jäällä, lumella ja varsinkin loskasohjossa ajettaessa.
- Hakka8-renkaan nastat ovat hiljaiset, sen sijaan Hakka7-nastojen ulvonta paljasta asfalttia vasten ärsyttää.
----------
Jo vuosia olen miettinyt, josko investoisin ja hankkisin nastarenkaideni kaveriksi kitkarenkaat. En kuitenkaan luopuisi nastarenkaistani, vaan vaihtaisin ne auton alle silloin kun maa peittyy pysyvään lumeen ja jäähän. Omaan kymmenen vuoden kokemuksen nastoilla ajamisesta, mutta kitkarenkailla en ole ajanut metriäkään. Tämän vuoksi kitkarenkaiden hankinta on askarruttanut mielessä, sillä varmastikin kitkarenkaita ostaessa sitä ostaisi kuin ”sikaa säkissä”. Ennen ostopäätöksen tekemistä kitkarenkailla täytyisi päästä ajamaan koeajolenkki paljaalla asfaltilla, jotta niiden suomasta ajotuntumasta pääsisi kärryille. En edes haaveile ajavani kitkoilla jää- ja lumikeleillä, sillä oma liikkumiseni ei voi olla sidottuna Suomen vaihteleviin olosuhteisiin. Kitkarenkaat tuntuisivat vaan olevan passeli ”välikelinrengas”, ennen kuin tien pinnat peittyvät jäällä ja lumella.
----------
Huom! Artikkeli pohjautuu omaan ajokokemukseeni, enkä ole saanut korvausta tämän artikkelin kirjoittamisesta. En ole Nokian Renkaiden Hakkapeliitta-testikuljettaja, vaan kerron omia mielipiteitäni omasta, vapaasta tahdostani. Toivon niistä olevan hyötyä tulevan rengasvalintasi teossa!

Taloyhtiön pihassa pysäköinti on extremelaji

Asun pieni pihaisessa taloyhtiössä, jonka pihamaalla on ainoastaan 16 autopaikkaa. Autopaikat ovat aidan vierustalla, eikä piha-aidasta ole kuin nippa nappa reilut kaksi auton mittaa talon seinustaan. Kyseessä on 1940-luvulla rakennettu kerrostalo, joten parkkipaikat ovat himpun verran nykyisille autoille tehtyjä parkkipaikkoja kapeampia. Tämän vuoksi yleisen autopaikkarauhan kannalta onkin erityisen tärkeää, että jokainen autopaikanhaltija pysäköi autonsa suoraan ja keskelle parkkiruutua.

Oma parkkiruutuni sijaitsee ensimmäisellä paikalla, pienen puun alla. Ahtaasta pihasta johtuen olenkin jo vuosia pysäköinyt autoani hieman kauempana 1-2 autopaikkojen välisestä lämmitystolpasta, jotta seuraavan autopaikan haltijalla olisi enemmän tilaa toimia autonsa kanssa. Lähes väistämättä kun viereeni ilmestyy uusi autopaikkavuokralainen, hän pysäköi autonsa aivan tolpan juureen kiinni tai parhaimmassa tapauksessa siten, että auto on osittain minun autopaikkani puolella.

Näin tapahtui viimeksi viime viikolla. Oman autoni kuljettajan ovi ei meinannut mahtua kunnolla auki kun kakkospaikan auto oli minun autopaikkani puolella ja samanaikaisesti tämän auton toisella puolella oli tyhjää tilaa reilut puolitoista metriä. Kun asiasta käytiin nätisti huomauttamassa autopaikan uudelle haltijalle, vaimoke avasi oven ja vastaus meni tyyliin ”ukko on sen siihen ajanut, en minä osaa tehdä asialle mitään”.

Auto seisoi minun autopaikkani puolella noin päivän, kunnes naapuri sai sen siitä viimein siirrettyä. Ilon tunnetta ei kestänyt kuitenkaan kauaa, sillä taas tänä aamuna auto oli aivan tolpassa kiinni. Silloin sitä alkoi väistämättä jälleen kerran miettiä, että miksi auton pysäköiminen on niin vaikeaa nykypäivän kuljettajille? Johtuuko se siitä, ettei sitä omaa autoa osata hallita eikä viitsitä käydä katsomassa ulkoa käsin, että onko auto liian lähellä toista autoa? Vai onko se silkkaa piittaamattomuutta, kun auto pysäköidään osittain naapurin autopaikan puolelle?

Ihan silkasta mielenkiinnosta tekisi mieli kysäistä autopaikkanaapuriltani, että luulisitko autosi mahtuvan parkkiruutuun, mikäli minä pysäköisin autoni samalla tavoin kuin sinä olet tähän asti tehnyt? Voin jo nyt sanoa, että silloin hänen autonsa ei parkkiruutuun mahtuisi. Itse olen kuitenkin niin tarkka autoni maalipinnoista, etten ole koskaan viitsinyt lähteä ”kostolinjalle”. Sen sijaan tämäkin kuljettaja varmasti ymmärtäisi asian ytimen kun jonain kauniina päivänä hän ei saisikaan autoaan mahtumaan omalle parkkipaikalleen vinoon pysäköineen autopaikkanaapurin takia.

Täysin oma luokkansa on kuitenkin autopaikattomat, ”kahden minuutin naiset ja miehet”, jotka häikäilemättä jättävät autonsa parkkiin toisten asukkaiden autopaikoille. Selitys on aina sama ”mä vaan vien tämän jutun sisälle, viivyn kaksi minuuttia ja tuun heti takaisin”. Todellisuudessa auto seisoo toisen asukkaan paikalla tai pelastustiellä pari tuntia, ellei jopa monta päivää putkeen. Samanaikaisesti autopaikan oikea haltija maksaa paikasta vuokraa, muttei saa pysäköityä autoaan hallitsemalleen paikalle.

Viimeksi tänä aamuna oli taloyhtiön pihan päässä, keskellä pelastustietä, pysäköitynä pihaan kuulumaton auto, joka oli varmastikin seissyt paikalla koko yön. Jäi vain arvailujen varaan, että miten päätypaikoilla olleet autopaikkalaiset ovat päässeet lähtemään töihin. Sillä jos väärinpysäköity auto ei ole liikahtanutkaan, niin pihan perältä ei ole kukaan päässyt lähtemään autollaan töihin.

Nykypäivän ihmiset eivät tunnu myöskään ymmärtävän yksinkertaiselta kuulostavaa käsitettä ”muutto”. On täysin luonnollista, että muuttoauto saa seistä silloin taloyhtiön pihassa kun autoon/autosta lastataan tavaraa. Muutoksi ei kuitenkaan lueta sitä, että muuttoauto seisoo keskellä pelastustietä yksinään, ovet lukossa, eikä tavarankantajia näy missään. Tällöin muuttoauto on väärin pysäköity ja autolle voidaan onneksi kirjoittaa pysäköintivirhemaksu. Parhaimmassa tapauksessa taloyhtiömme pihassa seissyt muuttoauto on tukkinut pihan poikki johtavan pelastustien useiden tuntien ajaksi, eikä muuttoautoon ole todellisuudessa kannettu yhtään muuttolaatikkoa tuona aikana. Muuttajat ovat ainoastaan järjestelleet tavaroitaan asunnon sisällä leikkien täysin tietämätöntä siitä, että samaan aikaan useiden autopaikan haltijoiden pääsy autopaikoille on estynyt.

Hyvin usein taloyhtiön pihassa on ollut pysäköitynä autoja, joiden tuulilasissa on ollut sotkuisella käsialalla rustattu lappu "HUOLTOAJO". Todellisuudessa auto ei ole huoltoajoa nähnytkään, vaan yleisimmin rapusta tulevalla henkilöllä on käsissään kauppakassi ja pizzalaatikko. En sitten tiedä, että pitäisikö tuossa huoltoajolapussa olla lisämaininta "RUOKAHUOLTO"?

Onneksi oman taloyhtiöni pihassa toimii hyvinkin aktiivinen pysäköinninvalvonta, jonka ansiosta parkkiongelma on merkittävästi pienentynyt. Useammankin kerran sitä on saanut kuulla suorat sanat pysäköintivirhemaksun saaneilta kuljettajilta tyyliin ”miten sivistymättömiä ihmisiä tässä talossa asuukaan kun ei ymmärretä, että auto on ollut vaan ”hetken” parkissa luvattomalla paikalla”. ”Ei se katsos ketään haittaa, kun mä siinä hetken pysäköin.” Oman maalaisjärkeni mukaan, jos tällainen ihminen olisi itse sivistynyt, hän ei edes jättäisi autoaan parkkiin luvattomalle paikalle.

Vuosien varrella räikeimmät pysäköintitapaukset ovat olleet sellaisia, joissa taloyhtiön pihaan pyrkineen ambulanssin toiminta on häiriintynyt (ja viivästynyt) väärinpysäköityjen ajoneuvojen vuoksi. Ihme kyllä, pelastustielle pysäköityjen autojen kuljettajat eivät ole olleet moksiskaan tapahtuneesta. Ilmiselvästi oman, mitättömän asian toimittaminen on ollut naapurin henkeä tärkeämpää. Yhä useammin autonsa väärinpysäköivät kuljettajat omaavan sellaisen asenteen, että asiasta heille huomautettaessa saa aivan oikeasti pelätä saavansa kuonoon.

Eniten kuitenkin pelkään, että pihaan kuulumattomat autot kolhaisevat asukkaiden autoja. En ole ainoa autopaikanhaltija, jolle on menneinä vuosina näin käynyt ja vieläpä useasti. Oman auton maalipintaremontteja ei ole koskaan mukava maksaa, varsinkaan silloin kun en ole koskaan kolhaissut omaa autoani omatoimisesti mihinkään. Jos naarmut eivät merkkaa mitään kolhaisijalle, niin kolhaisun toinen osapuoli saattaa naarmuista välittää.

Jo ajokortin saamisesta lähtien itselleni on ollut itsestään selvää, etten jätä autoani parkkiin luvattomille parkkipaikoille, pelastustielle tai yleisen tien tukkeeksi. Siksi onkin jotenkin käsittämätöntä yrittää ymmärtää mitä mahtaa liikkua näiden kuljettajien päässä, jotka jatkuvasti jättävät autonsa muiden asukkaiden liikkumisen tielle. Pysäköintisäännöistä tietämättömyyden sijaan, uskon sen olevan silkkaa itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä. Valitettavasti.

Rengastestausta ja paineiden hallintaa

Asfalttia paljon kuluttavana kuljettajana sitä tulee väistämättä miettineeksi, josko sitä voisi jollain tavoin omien kokemuksiensa kautta vaikuttaa tulevaisuuden autojen ja renkaiden kehitykseen. Internetistä olen bongaillut silloin tällöin ilmoituksia, joissa on haettu aivan tavallisia ihmisiä testaamaan joko autoja tai renkaita. Muutaman kerran olen hakemuksenkin rustannut, huomatakseni vain, että hakuajan päätyttyä ohjelmaan on valittu vähän ajavia kuljettajia. Parhaimmillaan valitut ihmiset ovat ajaneet/ajavat ainoastaan työmatkaa 10-20 kilometriä päivässä ja muutaman pitkän matkan vuodessa.

Omat ajoni ovat puolestaan vuosien varrella olleet isoimmillaan 5.000 kilometriä kuukaudessa, jopa niin pahassa kelissä, että auton keula on aurannut 9-tiellä ollutta lumimassaa. Jollain tasolla sitä voisi kuvitella, että auto- ja rengasvalmistajat olisivat enemmän kiinnostuneita autojen ja renkaiden käyttäytymisestä äärirajoilla (esimerkiksi polanteisella tiellä tehty hirvenväistö) kuin jokapäiväisen kotimatkalla suoritetun maidonhakureissun tunnelmista.

Väistämättä sitä on alkanut miettiä, että mahdetaanko meitä paljon ajavia kuljettajia syrjiä valintoja tehdessä? Mahtavatko auto- ja rengasvalmistajat pelata varman päälle, saadakseen mieluisia testituloksia? On tuotteliaampaa antaa vähän ajavalle kuljettajalle rengassarja testattavaksi, kuin paljon ajavalle kuskille, jonka käytössä renkaat saattavat kulua sileäksi jo yhden kauden aikana. Vähän ajava kuski todennäköisesti raportoisi renkaan kestävän käyttöä, kun taas paljon ajava kuski ei itse rengasta ostaisi, koska se ei kestä käyttöä.

Tapahtui tosielämässä esimerkkinä mainittakoon, että itse ostin erään kesän alussa uudet ”x”-merkkikesärenkaat (olivat tuolloin rengasliikkeen toiseksi kalliimmat renkaat). Yllätys oli melkoinen, sillä kesän lähestyessä loppuaan, alkoi myös renkaista loppua kulutuspinta (ei menty sakkorajalle, mutta suositusrajan alle kylläkin). Mikäli olisin näistä renkaista kirjoittanut arvion, olisi se mennyt tyyliin ”hiljainen, erittäin tasainen ajettava, autoa helppo hallita, mutta rengas ei kestä kulutusta”. (Huomiona mainittakoon, että olen kuljettaja joka välttää turhia kiihdytyksiä ja jarrutuksia. Auton ohjauskulmat, alusta ja rengaspaineet olivat kunnossa. Renkailla ei tehty esimerkiksi hätäjarrutuksia tai kaahattu. Verrattaessa ajokilometrimäärää aiempiin renkaisiini, ”x:n” renkaat olivat kuluneet selvästi aiempia kesärenkaitani nopeammin.)

Tästä voi luonnollisesti päätellä, että tämän jälkeen autoni alla ei ole ollut ”x:n” kesärenkaita. Omaan kokemukseeni perustuen ”x:n” kesärenkaat eivät kestä käyttöä läheskään yhtä hyvin kuin ”x:n” valmistamat talvirenkaat (joiden kulumisesta en ole toistaiseksi, vuosien kokemuksella, moitittavaa löytänyt).

Näistä testaajavalintatilanteista tekee vielä koomisemman se, että tunnen kuljettajia, jotka ovat yhtaikaisesti monessa eri rengastestausryhmässä mukana. Kyseisillä ihmisillä on käytössään yksi auto, jossa on luonnollisesti alla yksi rengassarja kerrallaan. Samanaikaisesti toinen rengassarja seisoo varastossa, vaikka kuljettaja on ”sitoutunut” testaamaan varastossakin seisovaa rengassarjaa (saadakseen ilmaiset renkaat). Kahdet testirenkaat omistava kuljettaja ei varmastikaan pysty antamaan rehellistä mielipidettä renkaistaan, vaikka rengaspino saattaakin sopia varaston sisustukseen.

Ostaessani viime kesänä uutta autoa, mietin pitkään mistä mahtaisin löytää rehellisiä mielipiteitä uusista Hakkapeliitta8-renkaista. Ensimmäisenä tuli mieleen Hakkapeliittablogaajien sivusto, jonne päätinkin ensimmäisenä suunnata. Jaksoin lukea 2-3 blogikirjoitusta lävitse, kunnes turhautuminen iski. Kirjoitetut tekstit eivät olleet sisältäneet mitään tärkeää informaatiota tai käyttökokemuksia, joita minä olisin juuri kaivannut rengasvalintapäätöksiä tehdessäni.

Hetken aikaa Nokian Renkaiden sivustoja selattuani päädyin yleiselle palautesivulle, jossa renkaat ostaneet ihmiset saivat täysin vapaasti arvostella ja antaa palautetta ostamistaan renkaista. Yllätys oli melkoinen, sillä juutuin lukemaan palautesivuston kommentteja muutaman tunnin ajaksi. Nämä kirjoittajat eivät olleet saaneet ilmaisia renkaita tai korvausta kirjoittamistaan palautteista. Siitä huolimatta heidän lyhkäisissä teksteissään oli enemmän asiaa kuin ilmaiset renkaat saaneiden Hakkapeliittablogaajien blogeissa.

Ja näiden palautesivuston tekstien perusteella minäkin tein päätöksen, että jatkan Nokialaisten talvirenkaiden käyttäjänä ja uuden autoni talvirenkaat tulevat olemaan Hakkapeliitta8-renkaat. On ollut aivan äärimmäisen mukavaa huomata, että palautesivuston kirjoittajien mielipiteet ovat menneet yksiin omienkin käyttökokemuksieni kanssa.

Pahoittelen tähän lopuksi, että kirjoittamani teksti saattaa paikoitellen kuulostaa hieman kärkkäältä. Mielestäni tavallisten kuljettajien keskuudessa teetettäviltä testausprojekteilta katoaa kuitenkin totuuspohja, mikäli testattavana olevat renkaat seisovat varaston perukoilla sen sijaan, että ne olisivat auton alla. Tai että testauksessa oleva auto seisoo suurimman osan ajasta parkkipaikalla sen sijaan, että sillä ajettaisiin 60tkm vuodessa.

Ennen kaikkea nämä ihmiset vievät testauspaikkoja niiltä ihmisiltä, jotka oikeasti ajaisivat ja haluaisivat omilla käyttökokemuksillaan osallistua autojen ja renkaiden kehittämiseen.

Volkswagen Winter Driving School 2015 - Amarok Maastosafari

Osa 2/2 Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt. Sillä Amarokilla sinne pääsee!!!

Puolen päivän jälkeen koitti odotettu hetki kun kokoonnuimme ruokapaikan edustalle parkkeerattujen Amarokien viereen. Opettajilta tuli käsky jakautua kolmen hengen porukoihin ja hakeutua matkustajien paikoille. Itse kolusin nopeasti läpi jonossa olleita autoja, yrittäen etsiä joukosta manuaalivaihteista versiota. Jonon puolesta välistä löytyi hohtavan hopeinen, manuaalinen Amarokki – ei tarvinnut muuta kuin iskeä kimppuun!

Meidän autokuntamme oli tällä kertaa kansainvälinen, sillä kyytiin lähti myös eräs englanninkielinen oppilas. Amarok-opettajat kyyditsivät meidät oppilaat noin viiden kilometrin päähän, melkeinpä keskellä metsää sijainneen, taukotuvan pihamaalle. Nousimme ulos ajoneuvoista ja Amarok-opettajat alkoivat asentaa lumiketjuja (KLIKKAA VIDEOLINKKIÄ), jotta selviäisimme metsän suomista haasteista mahdollisimman hyvin.

Lumiketjuhaasteista selvittyään yksi opettajista lähti näytösmielessä ajamaan taukotuvan pihamaalle rakennettua ”puuhapihaa” lävitse ja samanaikaisesti muut opettajat raportoivat mitä missäkin kohtaa olisi tarkoitus tehdä. Puuharata lähti käyntiin kohdasta, jossa Amarok kallistui todella paljon vasemmalle.

Keskellä pihamaata oli ”montturata”, jossa oli mahdollista kokeilla miltä tuntuu kun Amarok roikkuu ristiriipunnassa. Täällä voi katsoa videon, jossa allekirjoittanut ottaa tuntumaa Amarokkiin ja selvittää miten Amarok selvisi tästä koettelemuksesta!

Tämän jälkeen puuhapihamaan rata jatkui noin kahden auton korkuisen lumikasan äärelle, josta oli tarkoitus kivuta Amarokin kanssa ylös. Puuhapihamaan tarkoituksena oli lämmitellä meitä oppilaita ja antaa tuntumaa Amarokin alennusvaihteeseen. Ennen varsinaiselle maastosafarille siirtymistä kävimme ottamassa vielä tuntumaa jyrkästä mäestä, läheisessä metsikössä.

Kieltämättä oli todella mielenkiintoista stopata auto keskelle jyrkkää mäkeä, lähteä peruuttamaan mäkeä alas luottaen täysin alamäkihidastimen toimintaan. Vaikka kyseessä oli jyrkkä mäki, ei kuljettajan tarvinnut tehdä muuta kuin peileistä tarkkailemalla pitää auto tiellä, ja auto sovitti itse ajonopeuden alennusvaihteen avulla sopivaksi. Axl Smithin sanoja lainatakseni, se oli ”siistii”!

Täältä voi katsoa miltä alamäkivalutus ja puuhapiharadan koluaminen näyttivät auton sisältä katsottuna.

Ajamassani Amarokissa olisi ollut hieno peruutustutkakin, mutta totesin kylmän viileästi ohjaajallemme, että ”minähän muuten peruutan peilien avulla”. Tämän vuoksi ohjaaja painoikin peruutustutkan pois päältä. Missään omassa autossani ei ole koskaan ollut peruutustutkaa, eikä muuten koskaan tule olemaankaan. Eräässä koeajoautossa sellainen on ollut ja peruutustutkan ainoa etu oli se, että sillä oli kiva leikkiä.

Luonnollisesti koluttuamme jyrkän mäen ylös, tulimme sen myös alas. Tässä kohtaa näimme, mikä ero on sillä, onko silmässä ykkös- vai kakkosvaihde alennusvaihdetta käytettäessä. Mäen laskemisessa alkoi jo olla tekemisen meininkiä, kun sisässä oli kakkosvaihde. Tosin tässäkin kohtaa oli tärkeää muistaa, että vauhti oli maastosafarilla kaiken lähtökohta. Toisin sanoen hiljaa hyvää tulee!

Varsinaiselle maastosafarille lähdimme siten, että ensimmäisenä puikkoihin istui englantilainen oppilas. Itseäni jäi huvittamaan tilanne, jossa opettaja pyysi häntä kääntymään kinttupolulle, josta maastosafarin ajoreitti lähti liikkeelle. Oppilas kysyikin opettajalta, että ”oletko aivan varma, että me mennään tästä”?  Maastosafarin aikana vuorottelimme kahdestaan ajovuoroja, sillä kyydissä istunut videokuvaajani ei autoa ajanut. (Ehkäpä me kaksi oppilasta saimme muita oppilaita enemmän ajoaikaa per naama.)

Ensimmäinen jänskä hetki koitti kun saavuimme noin kolmekymmentä astetta kallistuvan mäen laelle. Ensiksi kävimme tutustumassa mäkeen jalkaisin ja kieltämättä siinä hetkessä tuntui ihan siltä, että ”huipulla tuulee”. Ensimmäisellä ajokierroksella ajoimme siten, että ykkösvaihde laitettiin sisään ja jalat otettiin pois polkimilta ja annettiin mennä. Toisella kierroksella, minun istuessa puikoissa, opettaja päätti testata samaa hommaa vapaalla vaihteella. Toisin sanoen alennusvaihde silmään, vaihde vapaalle, jalat ylös polkimilta ja ei muuta kuin menoksi.

Jostain kumman syystä itseäni on aina kiinnostanut tietää, että miltä mahtaa tuntua kuljettajasta, joka istuu kallion reunalta roikkuvassa autossa. Tämän reissun myötä tämäkin asia selvisi, se on kieltämättä aika jännä tunne istua vöissä autossa, jonka keula roikkuu alaspäin. Vaihteen ollessa vapaalla auto eteni huomattavasti nopeampaa vauhtia, minkä vuoksi alkumetrit mentiin aikamoista haipakkaa. Mäkeä alas laskeutuessani opettaja taisikin kysäistä minulta, että ”eikös olekin aika jännää?”. Taisin siihen todeta, että ”joka päivähän mä tämmösiä temppuja teen”.

Luonnollisesti, koska olimme menneet mäen alas, nousimme sen myös ylös. Ensimmäisellä kierroksella, englantilaisen pojan ajaessa, menimme perinteiseen tapaan alennusvaihde silmässä ja aika reippaalla kaasulla. Toisella kierroksella, minun ollessa ratin takana, opettaja kytki alennusvaihteen sijaan takavetopyörästön lukon päälle ja etenimme hieman hiljaisempaa vauhtia kuin edellisellä kierroksella. Täältä voi katsoa videon, jossa olemme juuri parhaillaan könyämässä kyseistä mäkeä ylös.

Maastosafarin aikana ajelimme tasaisia osuuksia tavallisella vaihteistolla, joten pääsimme testaamaan sitäkin puolta Amarokista käytännön olosuhteissa. Täytyy kyllä myöntää, että Amarok eteni metsän siimeksessä kuin mummo lumessa! Olen vieläkin niin innoissani kun sain olla ajovuorossa silloin kun ajoimme reitin vaikeimman alamäen. Mäki oli niin jyrkkä, ettei siitä olisi ollut mitään toivoa päästä jalkaisin alas. Edellämme ajaneen ryhmän ohjaaja varoitteli, että mäki on todella liukas. Niinhän se olikin, sillä jo mäen yläpäässä meinasi kengillä liukastua kun kävimme katsomassa mäkeä ennen kuin ajoimme siitä alas. Tällä kertaa laskeuduimme mäen ykkösvaihde silmässä ja alennusvaihde päällä. Mäki oli todella jyrkkä, joten opettaja suositteli, että kannattaa painaa hieman jarrua. Opettajan sanoja mukaillen ”mäenlaskuni” sujui oikein sievästi. Hyppää kyytiin ja katso, miltä alamäen lasku näytti auton sisältä käsin.

Kolusimme metsäisiä kinttupolkuja reilun tunnin ajan, kunnes palasimme takaisin lähtöpisteeseemme. Siellä meille oli tarjolla kahvia ja suuren suosion saavuttaneita kaneliässiä (ne muuten vietiin käsistä). Hetken aikaa muita ryhmiä odoteltuamme, aloimme kerätä porukkaa kokoon aloittaaksemme ”kotimatkan” kohti Katisten Kartanoa.

Taustalla pinkkipipoinen fotari Amarokin kimpussa!

Kuva: Arto Grönroos

Itse olin jo menossa Amarokin takapenkille, kunnes minua opettanut opettaja juoksi nenäni ohitse vänkärin paikalle. Hän sanoi minulle, että ”ajamaan vaan”. Eipä siinä muuta auttanut kuin kivuta Amarokin ratin taakse ja suunnata auton kulku muiden opettajien ajamien Amarokkien perään. Mielestäni aamupäivällä ajamani Transporter eteni polanteisella soratiellä kuin pikajuna, mutta Amarok sen sijaan eteni kuin Pendolino. Tiessä oli paikoitellen epätasaisuuksia, mutta Amarok ei ollut niistä moksiskaan vaan puski määrätietoisesti eteenpäin.

Pääsin ajamaan Amarokilla hetken matkaa kymppitietäkin pitkin ja silloin sitä tajusi sen mikä etu liikenteessä olisi normaalia korkeammasta henkilöautosta. Matkanteko Amarokilla oli tasaista, vaihteisto helppo käyttää (kunhan juoneen pääsi kiinni, niin alennusvaihdekin oli todella käteväkäyttöinen) ja mikä tärkeintä, Amarokista oli ulospäin selkeä näkyväisyys. Tuon kokoluokan autolla sitä ehkä jopa kehtaisi törmätä hirveenkin.

Iltapäivän aikana olin kehittänyt todella kätevän tavan poistua Amarokin kyydistä. Yksinkertaisesti hyppäsin sieltä tasajalkaa ulos. Jos Amarokista tuli yksi jalka edellä alas, niin koko ajan sitä luuli astuvansa tyhjän päälle. Maastossakin ollessamme hyppäsin kerran jopa puolisääreen olevaan lumihankeen, sillä siten autosta pääsi todella kätevästi ulos. Opettajaamme tämä toimintamallini tuntui toisinaan jopa huvittavan!

Parkkeerattuani Amarokin Katisten Kartanon pihamaalle, kokoonnuimme vielä aamupäivän luentosaliin. Luvassa oli vielä iltapäiväkahvit, diplomien ja läksiäislahjojen jakaminen. Läksiäislahjaksi saimme hienot Defan akkulaturit.

Tiivistetyt fiilikseni Talviajopäivästä:

Liukkaankelinrata:

- Onnistumisen tunne
      o Hätävilkut syttyivät joka kierroksella, kolmannesta kierroksesta eteenpäin
      o Jarrutus pysyi hallittuna maantienopeuksissakin
      o Pakettiauton ajamisen helppous
- Ajaminen lumisen pellon päällä
- Perseenluistattaminen jääradalla on aina hauskaa ja hyödyllistä
- Aivan käsittämättömän mahtavat opettajat Arto, Jiri ja Minna

Maastosafari:

- Ei sitä ihan joka tyttö pääse sanomaan, että on ollut maastosafarilla Amarokilla, jossa on ollut lumiketjut alla
- Onnistumisen fiilis kun Amarok laskeutui minun ohjauksessani nätisti jyrkkää ja jäistä mäkeä alas
- Kunnia saada ajaa Amarok ”kotiin” maastosafarimme päätteeksi
- Aivan mahtava Amarok-opettajamme

Kiitos Volkswagen Suomi - Jaana Ehrnrooth, Saara Vainio

Kiitos Arto, Jiri, Minna ja Amarok-ohjaajat

Meillä Volkkarityypeillä oli huikea päivä, josta riittää puhuttavaa pitkään!

Sinne se Kleinbus taas jäi...

Ellei toisin ole mainittu, jutun kuvat on ottanut Jenni Hokkanen.

Volkswagen Winter Driving School 2015 - Isojen poikien ja tyttöjen leikkipäivä

Osa 1/2 Back To Driving School

Se oli aivan tavallinen työpäivä kun selasin ruokatunnilla Twitter-tilini uutisvirtaa. Äkkiarvaamatta Twitter ilmoitti, että minut on mainittu Volkswagenin markkinointipäällikön Jaana Ehrnroothin twiitissä. Uteliaisuuteni heräsi siinä määrin, että säntäsin heti tutkimaan mistä ihmeestä on kyse. Jaana heitti ilmoille kysymyksen, josko olisin kiinnostunut Volkswagen Hyötyautojen järjestämästä Winter Driving School 2015 tapahtumasta. Mietin asiaa noin viisi sekuntia ja vastasin: ”kyllä ehdottomasti kiinnostaa, jos tapahtuma vaan sopii omaan aikatauluun”.

Tapahtuman rikospaikkana toimi Hämeenlinnassa sijaitseva Katisten Kartano ja minulle varattiin paikka maanantaina 9.2.2015 kokoontuvaan ryhmään. Vaikka olenkin ajanut Suomea ristiin ja rastiin viimeiset kymmenen vuotta, niin en ollut koskaan kuullutkaan mistään Katisten Kartanosta. Ennen tapahtumaa kysäisin Jaanalta, josko tapahtumaan saisi ottaa ajokortittoman apukuskin mukaan. Tämähän sopi järjestäjille mainiosti, joten päätin ottaa tapahtumaan mukaan oman, henkilökohtaisen videokuvaajaani.

Maanantaiaamuna läksimme hyvissä ajoin matkaan, sillä Mulkvistin nokka otti suunnakseen Hämeenlinnan puoli kuudelta. Alkumatkan aikana taivaalta sateli kevyttä pakkaslunta, kunnes Jämsän jälkeen taivaalta tuleva tavara alkoi muuttua jäätäväksi tihkuksi. Siitä eteenpäin, Orivedelle asti, matkamme sujui mukavasti tyyliin ”aja, pysähdy pysäkille, raappaa, sulata ajovalokuvut, aja, pysähdy pysäkille, raappaa…”.

Jämsän ja Oriveden välisillä bussipysäkeillä oli lievästi sanottuna ruuhkaa, sillä parhaimmillaan yhdellä levikkeellä seisoi kymmenen autoa raappaamassa tuulilasejaan. Tuulilasiin jämähtänyt alijäätynyt vesi lähti helposti raapalla pois, mutta ajovalokuvut olivatkin sitten hankalampi tapaus. Ei auttanut muuta kuin kaivaa kaksi kämmentä esille ja sulattaa parimillistä jäätä käsivoimin.

Ensimmäiseen varsinaiseen ruuhkaan jämähdimme Oriveden ja Tampereen välillä. Autoletka mateli parhaimmillaan pariakymmentä kilometriä tunnissa. Ongelma helpotti hetkeksi kun pääsimme moottoritielle, mutta juuri ennen Karkuvuoren tunnelia oikeanpuoleisen kaistan liikenne pysähtyi kuin seinään. Samaan aikaan radio kuuluttikin, että Karkuvuoren kohdalla on ajettu kolari, jonka vuoksi liikenne seisoo.

Oikealla kaistalla seisoessa sitä väistämättä alkoi miettiä nykypäivän kuljettajien törkeyttä liikenteessä. Jonottavan letkan ohi paineli vasenta kaistaa käyttäen yksi jos toinenkin auto. He vaan yksinkertaisesti tunkivat törkeähkösti oikealla kaistalla jonottavien autojen väliin. Ehkäpä tälläkin toiminnalla on mahdollista voittaa uusi elämä ja olla siellä työpaikalla viisi sekuntia ennen työkaveria.

Tampere-Helsinki moottoritielle päästyämme liikenne alkoi vähitellen purkautua. Tässä vaiheessa aloin ajaa kelloa vastaan, sillä tien päällä sattuneet yllättävät luonnonmullistukset ja kolarit olivat vieneet aikaamme. Se kun ei aina auta, että lähtee matkaan ajoissa sillä kaikenlaista yllättävää voi tien päällä tapahtua. Jäätävästä tihkusta ja kolareista huolimatta kello oli himpun verran vaille aamuyhdeksän kun kaarasin Mulkvistin Katisten Kartanon tiluksille.

Kartanon pihamaalla tulijoita oli vastaanottamassa eräs herrahenkilö, joka jo kaukaa huuteli ”talviajokouluunko olette tulossa”? Meidät opastettiin menemään oikeasta ovesta sisään, jossa oli luvassa pientä aamupalaa ennen varsinaista päivän ohjelman alkamista. Heitimme toppatakkimme narikkaan ja lähestulkoon välittömästi meitä tuli tervehtimään niin Volkswagenin kuin Talviajotapahtuman palkkalistoilla olevia henkilöitä. Jo tässä vaiheessa tuntui, että sitä oli kertakaikkisen tervetullut tähän tapahtumaan.

Talviajopäivä alkoi kello yhdeksän aikoihin, jolloin oppilaille luennoitiin monista eri asioista. Luento alkoi yhteistyökumppaneiden esittelyillä Nokian Renkaat, Europcar, SE Mäkinen ja jatkui varsinaisella liukkaankelin ajamisen luennolla. Ajoakatemian rehtori Arto Grönroos havainnollisti oppilaille päivän agendaa aiemmin kuvattujen videoiden avulla. Luennon ehdottomasti hauskin ja hyödyllisin kohta oli se, jolloin meidän piti ottaa penkillä istuen oikeaoppinen ajoasento. Samanaikaisesti Arto laittoi pyörimään auton kojelaudalta kuvatun videon, jossa auto pujotteli jäistä keilarataa. Meidän täytyi mukailla ”oman automme” rateilla videossa näkyvän auton liikkeitä. Hieman hupsulta kuulostavaa toimintaa, mutta yllättävän hyödyllistä.

Vajaan tunnin kestäneen luennon jälkeen siirryimme pihamaalle, jossa jokainen sai napata alleen mieleisensä Volkswagen Hyötyajoneuvon. Itse lähdin metsästämään Caddya tai Transporteria, koska Amarokilla saisi ajella koko iltapäivän. Kävin kurkkaamassa muutaman auton sisälle, mutta valitettavasti niissä kaikissa oli automaattivaihteisto. Itse en ole koskaan automaatilla ajanut, sillä kuulun manuaalivaihteisto-ihmisiin. Tämän vuoksi kävinkin nykäisemässä Jiri Kattelus liikenneopettajaamme hihasta, että mistähän löytäisin manuaalivaihteisen pakun itselleni. 

Kieltämättä se kuulosti todella oudolle, että nuori nainen kysyi manuaalivaihteiden perään. Useimmiten se tilanne taitaa olla toisin päin, että automaattivaihteisista autoista tapellaan. Tämä liikenneopettaja löysi kuitenkin autojen joukosta manuaalivaihteisen pakun ja nappasi sen minulle toisen oppilaan nenän edestä.

Vähitellen kaikki löysivät itselleen auton ja starttasimme moottorit. Ennen matkaan lähtöä ohjaaja kävi kertomassa, että kuka lähtee ajamaan kenenkin perään, jottei mitään ryysistä päässyt syntymään. Meitä kuljettajia myös varoitettiin siitä, että kymppitie oli kuulemma todella jäässä. Minun naamani oli varmaan siinä vaiheessa kuin ”Naantalin Aurinko”, sillä jäiset kelit olivat mitä mainioimmat päästä testaamaan hyötyajoneuvoja ääriolosuhteissa.

Meidän pakettiautomme starttasi toisena liikenneopettajan vetämän letkan perään. Liukkaankelinrata sijaitsi noin viiden kilometrin päässä Katisten Kartanolta. Hetken aikaa ajelimme kymppitietä pitkin, kunnes käännyimme pienemmälle soratielle. Ajamani nelivetopakettiauto oli kieltämättä todella vakaa ajettava polanteisella soratiellä.

Jo ennen radalle lähtöä meille oli annettu ohje, jonka mukaan letkaa vetänyt opettaja saattaa lähteä heti vetämään pujottelurataa esittelymielessä läpi. Näin myös tapahtui ja lähdimme letkan kolmantena autona pujottelemaan rataa läpi.

Liukkaankelinrata koostui seuraavista elementeistä:

1. Ensin oli noin puoli kilometriä pitkä jäädytetty suora, jonka alkupäässä oli viisi keilaa. Näiden keilojen välistä oli tarkoitus pujotella autolla ja kiihdyttää edessä olevien keilojen luokse.

2. Kun auto oli matkannut määrättyjen keilojen kohdalle, oli jarru lyötävä pohjaan ja ohjattava auto onnistuneesti edessä olevan esteen ohitse. Tässä kohtaa oli missiona pitää auto hansikkaassa kovassakin vauhdissa ja tehdä niin jämäkkä jarrutus, että auton hätävilkutkin syttyisivät palamaan.

3. Suoran päässä, hätäjarrutuksen jälkeen, Ajoakatemian rehtori antoi kuljettajille palautetta juuri tehdystä hätäjarrutuksesta.

4. Hätäjarrutuksen jälkeen matka jatkui pienen metsätaipaleen halki kohti perseenluistatusrataa, kuten minä tätä aluetta kutsuin.

5. Perseenluistatusrata oli jaettu kahteen osaan, vasemmalla olevaan peltorataan ja oikealla olevaan jäärataan. Ratojen välissä meitä odotti toinen liikenneopettajamme, joka antoi aina matkan varrella ohjeita mitä voitte kokeilla seuraavaksi.

6. Jääradan luistatuksen jälkeen matka jatkui pienen suoran pätkän verran, kunnes sitten oltiinkin jo taas ajoharjoitteluradan lähtöpaikassa.

Opettajan johdolla tehdyn esittelykierroksen jälkeen pakkasimme automme muutamaan riviin ja jäimme odottelemaan lisätoiminta-ohjeita opettajiltamme. Meidän pakettiautomme lähti radalle toisena, ja meidät lähetti matkaan Ajoakatemian Minna Sillankorva. Hänellä oli tarkat silmät, sillä hän huomasi ja kehui päässäni ollutta vaaleanpunaista Volkswagen Kleinbus pipoa.

Ensimmäisen ajokierroksen tarkoituksena oli ottaa tuntumaa ajorataan, minkä vuoksi itse ainakin ”himmailin” tuon kierroksen. Tarkoituksellisesti en edes lähtenyt hakemaan kovaa nopeutta vaan ennemminkin fiilistelin ja otin tuntumaa ajamaani nelivetopakuun.

Toiselle kierrokselle lähdin aivan eri asenteella. Jo ennen liukkaankelinradalle tuloani tavoitteenani oli päästä kokeilemaan väistöä maantienopeuksia vastaavissa nopeuksissa. Ajokorttia ajaessani olin kyllä vieraillut opettajani kanssa Lievestuoreen ajoharjoitteluradalla, mutta valitettavasti tuo rata ei varsinaisesti vastaa todellisuutta. Ajoharjoitteluradalla on 60km/h rajoitus ja itse taas ajan pääasiallisesti maantienopeuksia, joten tuolloin tehdyissä ajoharjoituksissa ei päässyt ihan todelliseen tuntumaan. Toisin oli nyt, sillä periaatteessa radalle sai mennä niin kovaa kuin vain halusi.

Toisen kierroksen hätäjarrutukseni hipoi jo melkein onnistunutta, sillä Ajoakatemian rehtori ehti jo riemuita hätävilkkujen syttymisestä. Jarrutukseni oli todella äkäinen, mutta viimeinen fiilis jäi siitä puuttumaan, eivätkä hätävilkut syttyneet.

Kuva: Arto Grönroos

Tästä sisuuntuneena nostin edelleen ajonopeuttani kolmannelle kierrokselle ja painoin jarrua niin nopeasti kuin vain pystyin ja niin kovaa kuin jaksoin. Ennen kuin autoni oli edes pysähtynyt, rehtori hyppi melkein tasajalkaa ja näytti onnistuneen suorituksen käsimerkkejä. Hätävilkut syttyivät ja tekemäni ohjausliikkeet olivat kuulemma todella hallittuja ja riittävän eleettömiä. Apukuskini ei edes ehtinyt saada ikkunaansa auki kun Ajoakatemian rehtori jo ”kiljui” auton ulkopuolella kehuen erinomaisesti onnistunutta suoritusta. Tämä tekemäni hätäjarrutus oli siihen mennessä päivän paras.

Kuva: Arto Grönroos

Itseäni jäi ainoastaan harmittamaan se, että olin juuri ennen tuolle kierrokselle lähtemistäni tilannut mukaani kuvausauton. Juuri liikkeelle lähtiessäni tajusin, ettei kuvausauto ehdi mukaan. Loppupäivän aikana selvisi, että kameraan oli tullut jotakin teknistä ongelmaa. Kuvaajakuski kävi myöhemmin pahoittelemassa meille sitä, ettei hän ehtinyt mukaamme. Muistimme kyllä mainita hänelle, että kyseinen suoritus olisi ollut aivan nappi veto ja se olisi ollut mahtava saada nauhalle. Onneksi alla olevan linkin takaa löytyy auton sisältä kuvattua videota.

Vauhtia hätäjarrutuksen alkaessa 75km/h.

Ei kannata pelästyä videon lopussa kuuluvaa huutoa, se on vaan Ajoakatemian rehtori joka huutaa!

Perseenluistatusradoilla saimme kokeilla vapaasti auton käyttäytymistä, kun takamus lähtee luisuun. Alussa minun kävi niin ajamaani pakettiautoa sääliksi, etten viitsinyt vetää sillä peltoaukealla aivan talla pohjassa. Lopulta kuitenkin aloin uskoa siihen faktaan, että ajamista vartenhan nämä autot ovat täällä. Peltoaukealla oleva mutkitteleva rata oli oikein oiva paikka testata auton käyttäytymistä epätasaisella alustalla. Kieltämättä ajamani Transporter selviytyi peltokynnöistä oikein kiitettävästi.

Varsinaisella, suhteellisen tasaisella, jääradalla saimme testata miten auton persettä voi luistattaa. Aluksi menimme neliveto- ja luistonestojärjestelmät ON-asennossa, mutta kolmannella kierroksella painoimmekin luistonesto pois päältä nappulaa. Ja siitäkös se riemu sitten repesi! Olen niin ylpeä itsestäni, sillä sain tehtyä muutaman oikein mukavan ralliluisun radan toisessa päässä. Hetken aikaa tosin kesti, että pääsin nelivetoauton kanssa sinuiksi. Sitä kun ei ihan joka päivä tule ajettua. Nälkä kuitenkin kasvoi syödessä ja tätä jäädytettyä kahdeksikkorataa pitkin olisi tehnyt mieli jäädä ajelemaan pidemmäksikin aikaa.

Joillekin kuljettajille liikenneopettaja näytti, että enemmän vaan vauhtia ja kierroksia. Minulle hän ei jostain syystä näyttänyt mitään, sillä ehkä olin ymmärtänyt ajatuksen. Perse luisuun ja menoksi!

Meidän ajoporukka oli aika pieni, joten omaa ajovuoroaan ei tarvinnut lähtöpisteessä kauaa odotella. Minna kyseli itseltäni monta kertaa, että haluatko vaihtaa välillä autoa? Minä kuitenkin vastasin, että aion ottaa Transporterista kaiken irti, sillä lähtiessäni ajokouluun tavoitteena oli testata erityisesti Transporteria ja Amarokia. Monesti on nimittäin käynyt mielessä, että joskus sitä voisi vaikka vuokrata itselleen pakun isompien tavaroiden siirtoa varten. Tämän ajokokemuksen perusteella en epäröi enää hetkeäkään, ettenkö pärjäisi liikenteessä isommankin auton kanssa. Nyt tiedän, että pärjään helevetin hyvin!

Ajelimme liukkaankelinradan ympäri parin tunnin ajan, kunnes aloimme kasata porukkaamme kokoon. Seuraavaksi siirryimme autoletkassa kohti lounaspaikkaamme, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä Katisten Kartanon tiloissa. Lounaaksi meillä oli kevyttä salaattia lämpimine lisukkeineen. Sanoisin, että oikein maukasta murkinaa ja sopivan kevyttä.

Lounaan jälkeen painuin hetkeksi pihamaalle kuvaamaan pihassa olevia Volkkareita. Eräs Amarok-opettaja oli juuri lukitsemassa oppilaiden autoja kun paukautin paikalle kamerani ja Volkswagen olkalaukkuni kanssa. Opettaja kehui, että onpas sinulla hieno olkalaukku ja mullakin on joskus ollut Kleinbus. Kerroimmekin hänelle, että sitten kun lotossa osuu seitsemän oikein niin minunkin autotalliin muuttaa punainen Kleinbus.

Ehdimme jutella pihalla hetken aikaa, kunnes muu porukka alkoi valua sisätiloista pihamaalle. Sitten alkoikin matka kohti suurta tuntematonta…

(jatkuu osassa 2/2 Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt. Sillä Amarokilla sinne pääsee!!!)

Ellei toisin ole mainittu, jutussa olevat valokuvat on ottanut Jenni Hokkanen

Ja niin Volkkarista tuli minun autoni

Autohömpötykseni lienee saaneen alkunsa jo vuonna 1987, jolloin pappani osti minulle punaisen polkuauton. Yksivuotiaan pienet jalat eivät edes yltäneet polkimille, mutta tukevasta rattiotteesta ja aurinkoisesta ilmeestä päätellen kipinä oli jo tuolloin syttynyt.

Kuvassa olevan polkuauton pappani kävi varta vasten hakemassa joensuulaiselta huoltoasemalta. Polkuauto oli pistänyt hänen silmäänsä jo viikkoa aiemmin, jolloin pappani ja mummoni olivat olleet kotimatkalla Kuusamon reissultaan. Mummoni kuitenkin vastusti auton ostamista ja niinpä pappani lähti muutaman päivän päästä hakemaan salassa polkuautoa Joensuusta, sillä hänen mielestään ”tytölle täytyi saada auto”.

Papallani ja enoillani oli maaseudulla pienimuotoista autopurkamotoimintaa, joten pihamaat olivat täynnä vanhoja autonraatoja. Aikanaan pappa toivoikin minun olevan poika, mutta onneksi tytöstä voi tehdä pojan kasvatuksella ja tarvittaessa vaikka munatkin muovista. Ehkäpä enojani ja pappaani on kiittäminen siitä, etten koskaan oppinut leikkimään nukeilla. Sen sijaan leikin pikku- ja polkuautoilla, potkumopolla ja minikaivinkoneella.

Vuosien vieriessä lukeuduin vähitellen niihin nuoriin, jotka menivät autokouluun heti vaan kun se oli mahdollista. Ensimmäisen ajotunnin jälkeen autokoulunopettajani totesikin napakasti, että ”sä olet tainnut ajaa autoa ennenkin”. Liikenneopettajani tuntui olevan niin otettu siitä, kun nakkasin ensimmäisen ajotuntini päätteeksi autokoulun auton parkkiin erittäin ahtaaseen parkkihalliin.

Jo autokoulussa ollessani, virkavallan selän takana, treenasin auton käsittelyä pappani ”Mesellä”. Voin vain kuvitella miten hauskaa omakotitalonaapureilla on mahtanutkaan olla kun he ovat ihmeissään miettineet, että miksi tuo sama auto seilaa samaa tien pätkää eestaas. Myös tyhjät pahvilaatikot ja suksisauvat olivat mummolan pihassa erittäin tuttu näky, kun treenasin taskuparkkeeraamista.

Elettiin alkutalvea 2004 kun koitti viimein se päivä kun lähdin kokeilemaan onneani ”inssiin”. Todennäköisesti tulen muistamaan tuon kyseisen päivän lopun elämääni, sillä silloin maahan satoi ensilumi ja autokoulun autossa oli vielä kesärenkaat alla. Lumesta huolimatta kaikki sujui oikein mallikkaasti ja inssin valvoja lätkäisi papereihin maininnan ”hyväksytty”. Inssin jännittävin hetki oli varmastikin taskuparkin tekeminen, mutta sekin napsahti kohdilleen heti ensimmäisellä yrittämällä.

Ensimmäinen autoni oli punainen Volkswagen Golf, vuosimallia 1987. ”Hän” oli nimeltään ”Pieni Punane” ja iältään ainoastaan yhden vuoden nuorempi kuin itse kuljettajansa. Ennen minulle päätymistään Pieni Punane oli elänyt elämäänsä yhden omistajan alaisuudessa, seisoen pari viimeisintä vuotta tallissa, nesteet ulos valutettuina. Vaikka kyseessä oli autovanhus, niin matkamittariin oli ehtinyt kertyä ainoastaan noin 120tkm, eikä maalipinnoissa ollut havaittavissa sen suurempia ruostetahrojaan.

Muutama viikko sen jälkeen kun olin suorittanut inssini hyväksytysti, pappani ja enoni kävivät hakemassa auton trailerilla ja Pieni Punane muutti mummolan talliin. Pappani kuitenkin halusi minun treenaavan talviajamista ensin hänen kanssaan, eikä hän antanut viedä autoa kaupunkiin vasta kuin seuraavana keväänä. (Varsinaisesti Pieni Punane oli minun ylioppilaslahjani.)

Ensimmäisen ”ajokorttitalveni” aikana pappani opetti minulle liukkaalla kelillä ajamisen niksit, renkaiden ja lamppujen vaihtamiskikat, nesteen lisäykset ja pienimuotoiset huollot ja remontit. Lisäksi pappa antoi punaisen vanhanajan pakin missä oli sisällä kaikki mahdolliset työkalut, joita tarvitsee autohommissa. Tunnetustihan odottavan aika on aina pitkä, mutta lopulta koitti kevät 2005 ja sain viimein luvan viedä Pienen Punasen kaupunkiin.

Vaikka kyseessä oli vanha auto, Pieni Punane oli aivan käsittämättömän etevä peli lähtemään käyntiin. Muistan eräänkin kerran kun taloyhtiön lämmitystolpat olivat sipissä ja pakkasta oli lähemmäs kolmekymmentä astetta. Pieni Punane starttasi ilman lämmitystä ensimmäisellä yrittämällä kun naapurin pari vuotta vanha auto ei inahtanutkaan.

Olen onnellinen siitä, että sain aloittaa oman kuljettajaurani vanhan auton kanssa. Golfissa ei ollut kuljettajaa avustavia järjestelmiä, ajonvakautusta eikä luistonestoa, jotka nykypäivän autoissa korjaavat lähestulkoon kaikki kuljettajien tekemät virheet. Vanhalla autolla ajaessa sitä oppi tekemään itse ”manuaaliset korjausliikkeet” ja hallitsemaan autoa tiukassakin paikassa. Toisin sanoen auton liikkeet pystyi aistimaan vanhanaikaisesti, ”perstuntumalla”. Pienellä Punasella ajeltiin pitkin Suomea, pisin yhtä mittainen reissu oli Sotkamoon ja kilometrejä tuli tuon reissun aikana 1.000km. Omistin auton puolitoista vuotta ja Pienen Punasen matkamittarilukema oli myyntihetkellä 170tkm.

Vähitellen kilometrien kertyessä mittariin sitä alkoi väistämättä ajatella auton vaihtamista nykyaikaisempaan ja ennen kaikkea turvallisempaan autoon. Yksi asia oli kuitenkin jo tässä vaiheessa selvää, uuden auton merkki tulisi olemaan Volkswagen. Tuttavamme suosituksen perusteella päätimmekin vierailla Jyväskylän Autotarvikkeen Pekka-automyyjän juttusilla. Alkuperäisenä ajatuksenamme oli mennä koeajamaan uutta Golfia, mutta jotenkin Pekan vakuuttavien puheiden perusteella päädyimmekin tutkailemaan juuri kasvojen kohotuksen kokenutta Poloa.

Ensiksi kävimme kolmen naisen porukalla koeajamassa vajaan tunnin lenkin, jotta saisimme uuden Polon ominaisuuksista edes hieman käsitystä. Neuvottelimme kuitenkin Pekka-automyyjän kanssa diilin, että saisimme ottaa auton viikonloppulainaan ja ajella sillä koeajomielessä reissun Jyväskylä-Kalajoki-Jyväskylä. Muistan vieläkin kuinka koeajopäivänä satoi perhanasti lunta ja tiet olivat mitä mahtavimmassa talvikunnossa (koeajoautossa oli onneksi talvirenkaat alla). Koeajo sujui oikein mallikkaasti ja olimme uuteen Poloon erittäin tyytyväisiä. Väistämättä tilanne johti tarjouspyyntöön.

Asiassa oli vain yksi iso mutta. Uusien Polojen jonotuslista oli pitkä, puolisen vuotta. Minä olin jo heittämässä pyyhettä kehään, että enhän minä nyt niin kauaa jaksa odottaa. Kunnes Pekka-automyyjä ehdotti, että olisitteko kiinnostuneita eräästä toisesta pihassa seisovasta koeajoautosta? Vihreä, hieman ajettu, Polo oli juuri viikko sitten saapunut Jyväskylän Autotarvikkeelle eikä autolla ollut kuulemma vielä yksikään asiakas ehtinyt ajamaan. Aluksi en lämmennyt ajatukselle, sillä minun mielestä auton värin täytyy olla punainen.

Tuolloin elettiin syksyä 2006 ja autonvaihtoasiassa piti punnita monia eri asioita, sillä yksinkertaisesti täytyi päättää haluanko vihreän auton heti vai odotanko punaista autoa puoli vuotta. Koska en jaksanut odottaa puolta vuotta, päädyimme tekemään kaupat vihreästä koeajo Polosta. Volkswagenin henkilökunta oli ajanut kyseisellä autolla esittelyajoja noin 500 kilometrin edestä, joten luonnollisesti saimme kauppahintaan tuntuvan hyvityksen.

Vihreän Polon rekisterikilpi alkoi kirjaimilla MKI, jonka vuoksi Polo sai nimekseen Miki. Itselläni on ollut tapana antaa autoilleni nimet rekisterikilpien perusteella, mikäli suinkin vaan rekisterikilvessä on järkevä kirjainyhdistelmä.

Omistin Mikin nelisen vuotta, jonka aikana mittariin ehti kertyä noin 140tkm. Kesät, talvet ajelimme Mikillä ympäri Suomen, seuratanssiharrastuksen perässä. Erityisesti mieleeni on jäänyt ensimmäinen autolla tehty pitkä reissu. Olimme matkalla Jyväskylästä Kouvolaan ja Joutsan tienoilla auton eteen juoksi täysin yllättäen täysikasvuinen hirvi. Elleivät auton valot olisi heijastaneet hirven silmiin, olisimme todennäköisesti ajaneet hirvikolarin juuri hankitulla uudella autolla. Hirvi ei ehkä sitä tajunnut, mutta ”hänkin” pelasti juuri sopivalla katsekulmallaan omankin henkensä.

Vuosien varrella Miki tuntui muutoinkin vetävän puoleensa hirviä, sillä lähellä oli yksi jos toinenkin hirvikolari. Kaikista tilanteista kuitenkin selvittiin kenties kuljettajan nopeiden refleksien ja harkittujen väistöjen avulla tai silkalla hyvällä tuurilla.

Vuodet vierivät ja Mikin matkamittarissani alkoi jo olla sen verta paljon kilometrejä, että uuden auton hankinta alkoi vähitellen hiipiä mieleen. Elettiin kevättä 2010 ja Volkswagen Polo oli jälleen kokenut entistäkin merkittävämmän kasvojen kohotuksen. Jälleen kerran suuntasimme Jyväskylän Autotarvikkeelle ja tällä kertaa Arska-automyyjän juttusille. Eräänä lauantaina, täysin extempore, kävimme heittämässä uudella Pololla muutaman kilometrin testilenkin. Näin pieni testilenkkihän ei missään nimessä meille riittänyt, sillä olimme hankkimassa autoa pitkänmatkan ajoon. Arskan suopealla myötävaikutuksella saimme luvan ottaa hopean värisen koeajo Polon viikonloppulainaan ja ajelimme autolla välin Jyväskylä-Hattula-Jyväskylä.

Polo oli muuttunut merkittävästi niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Varsinkin uuden Polon keulan urheilullisuus pisti itselläni ensimmäisenä silmään. Koeajon jälkeen olin täysin hurmioitunut, eikä meille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pyytää uudesta Polosta tarjous. Hetken aikaa asiaa harkittuamme Polo lähti tilaukseen ja auton jonotusajaksi arvioitiin muutama kuukausi. Tähdet olivat meille suotuisia, sillä todellisuudessa auto rantautui Suomeen alle kuukaudessa ja se rekisteröitiin 16.6.2010

Punaisen Polon rekisterikilpi alkoi kirjaimilla IJJ, minkä vuoksi auto sai nimen Aijju Maantiekiitäjä (tuttujen kesken Aijju). ”Hän” oli hyvin persoonallinen luonne, sillä lämpömittarin painuessa pakkaselle kuskin puoleisen taka-oven lukko alkoi oikutella. Muistan kerran jos toisenkin sulatelleeni hiustenkuivaajan avulla jämähtänyttä lukkoa. Kyseistä lukkoa rasvattiin useasti niin minun kuin Autotarvikkeen huoltomiestenkin toimesta, mutta näistä huoltotoimenpiteistä ei ollut mitään sanottavaa hyötyä. Kuulemma lukon toiminnasta ei löytynyt mitään vikaa, se vaan yksinkertaisesti jäätyi heti kun lämpötila putosi pakkasen puolelle.

Tykästyin uuteen punaiseen Poloon, koska se oli merkittävästi vakaampi ajettava kuin edeltäjänsä. Kyseessä oli myös ensimmäinen autoni, jossa oli ajonvakautusjärjestelmä luistonestoineen. Varsinkin liukkaalla kelillä auton kanssa ajamaan oppiminen vei oman aikansa, sillä olinhan tottunut ”vanhanaikaisesti” korjaamaan luisumisen kaasun avulla. Jo autoa hakiessa Arska-automyyjä varoitteli, että älä edes yritä korjata auton luisua itse vaan annan auton tehdä korjaus. Kuulostaa todella ”uusavuttomalta”, mutta näin se homma vaan valitettavasti meni. Tämän vuoksi olenkin aina ollut sitä mieltä, että autojen turvavarusteet ovat olleet edesauttamassa kuljettajien uusavuttomuutta liikenteessä. Miksi opetella oikaisemaan auton luisu kun auto osaa oikaista luiston kuljettajan puolesta?

Vuodet vierivät ja Aijju nieli asfalttia yhtä ahkeraan kuin edeltäjänsä Miki. Matkan varrelle mahtui ainoastaan yksi normaaleista määräaikaishuolloista poikkeava huolto. Viimeisenä keväänä, vuonna 2014, kuljettajan puoleisen etupyörän laakeri päätti sanoa sopimuksensa irti. Onneksi olen luonteeltani autoneurootikko, joten havahduin hyvissä ajoin autosta kuuluvaan poikkeavaan ääneen. Kiitos Jyväskylän Autotarvikkeen hyvän palvelun, laakerin vaihto sujui nopsasti pikahuollon puitteissa ja auto saatiin takaisin kotiin päivän päätteeksi.

Viimein koitti kevät-kesä 2014 ja autokuumeeni nosti taas päätään. Erinomaisen hyvin palvelleen Aijjun oli aika muuttaa uuteen kotiin, sillä olinhan ajanut hänen kanssaan jo 138tkm. Jo parin viime vuoden ajan Autotarvikkeen Seija-automyyjä oli soitellut minulle ja kysellyt, että mahdanko vielä omistaa vuonna 2010 ostamani punaisen Polon. Vastaukseni meni aina tyyliin, että ”kyllä omistan vielä auton, mutta vaihto uuteen autoon ei ole juuri nyt ajankohtaista”.

Säännöllisen yhteydenpidon vuoksi päädyimmekin lopulta tekemään autokauppoja Seijan kanssa alkukeväästä 2014. Jo tuttuun tapaan kävimme ensin heittämässä pienen testilenkin autolla, kunnes lopulta päädyimme varaamaan auton viikonloppukoeajolle. Koeajon jälkeen en olisi millään halunnut palauttaa uutta Poloa takaisin, sillä tykästyin välittömästi konepellin alta löytyviin hevosvoimiin. Vanhaan vuoden 2010 Poloon verrattuna uudesta Polosta löytyi huomattavasti enemmän potkua.

Muutaman viikon suunnittelemisen jälkeen allekirjoitin tilaussopimuksen ja uusi, punainen Polo oli tilauksessa. Seija-automyyjä teki kovan päivätyön, sillä tuolloin uusia Poloja oli todella vähän Suomessa. Meillä kävi aivan älytön tuuri, sillä Seija onnistui nappaamaan meille juuri Vuosaaren satamaan saapuneen auton, joka vastasi täydellisesti meidän toiveitamme. Autossa oli ainoastaan yksi sellainen varuste, jota en olisi välttämättä halunnut. Monitoimiohjauspyörä. Nyt jälkikäteen ajateltua monitoimiohjauspyörä on osoittautunut oikein käteväksi, enkä enää vaihtaisi sitä mihinkään.

Tällä kertaa odottavan aika ei ollut pitkä, mitä nyt vaan minun teki mieli lähteä vastaan SE Mäkisen rekkaa, jotta olisin saanut uuden autoni nopeammin. Onneksi toukokuun puoliväli koitti nopeasti ja sain hurauttaa Autotarvikkeen pihasta uuden karhea punainen Polo allani. Polon rekisterikilpi alkaa kirjaimilla MLV, jonka johdosta auton nimeksi tuli Malva (tuttujen kesken Mulkvisti tai Malva Mulkvisti).

Ennen autojen vaihtamista Autotarvikkeen Seija halusi käydä ajamassa Aijjulla pienen testilenkin. Kieltämättä olin aika otettu, sillä hän kehui autoni olevan kuin uusi, vaikka sillä oli ajettu 138tkm. Olinhan minä kieltämättä pitänyt Aijjua kuin kukkaa kämmennellä: kytkin oli kuin uusi, maalipinnoista puhumattakaan. Seija totesikin, että tästä autosta ei varmaankaan löydy naarmun naarmuakaan. Voin vannoa, ettei löytynyt.

Erinomaisen hyvin sujuneista autokaupoista huolimatta tämän auton alkutaival oli kivikkoinen. Ensimmäisen kuukauden aikana ajoin autolla 5.000km ja jokin minun perstuntumassani sanoi, ettei tässä autossa ole kaikki kohdillaan. Aivan tavallisessa rengaspaineiden tsekkauksessa havahduin siihen, että kuljettajan puoleisessa eturenkaassa oli havaittavissa pientä kulumaa sisäpuolella. Otinkin asian tiimoilta välittömästi yhteyttä jo vuosia luottohuoltomiehenämme toimineeseen Jariin ja kysäisin, josko autoa voisi käyttää tehdastakuun piikkiin ohjauskulmien säädössä. Jari sai varattua säätöajan muutaman päivän päähän ja ohjauskulmat säädettiin kohdilleen. Jo tuolloin säädön tehnyt huoltomies sanoi, että kummatkin takaohjauskulmat ovat pahasti punaisella ja kiinteästä akselista johtuen niitä ei voi säätää.

Lähdin jatkamaan ajelujani autolla vain huomatakseni, että auton ratti oli jäänyt ohjauskulmien säädön jälkeen vinoon. Reissusta kotiin päästyäni hurautimme Mulkvistin kanssa takaisin Autotarvikkeelle ja sama huoltomies sääti ohjauskulmia uudelleen. Kieltämättä tässä vaiheessa oma epäluulo oli jo herännyt, mikä osoittautuikin tulevaisuudessa täysin aiheelliseksi.

Toistamiseen tehdyn ohjauskulmien säädön jälkeen Mulkvisti nieli kilometrejä, mutta minä olin edelleen sitä mieltä, että kaikki asiat eivät olleet kohdillaan. Ensinnäkään auto ei ollut tasainen ajettava puhuttaessa maantienopeuksista. Toiseksi autoa ajaessa oli koko ajan sellainen tunne, että auto kulki eteenpäin oikea kylki edellä. Hetken aikaa autolla ajeltuani otin jälleen yhteyttä Jariin ja sovimme, että Autotarvikkeen mekaanikko lähtisi koeajamaan autoani ja minä lähtisin hänen kyytiinsä. Mekaanikko totesikin jo moottoritien rampilla, että tämän auton ohjautuvuudessa on jotakin vikaa. Jälleen kerran mekaanikko yritti säätää kulmia kohdilleen ja kävi vielä kerran yksikseen ajelemassa autolla. Minä en kuitenkaan ollut vielä tyytyväinen.

Lopulta päädyimme ratkaisuun, jossa minä otin viikonlopun ajaksi lainaan Autotarvikkeen koeajo Polon. Kävin ajamassa autolla testiajoa erityyppisillä teillä yhteensä 800 kilometrin edestä. Tarkoituksena oli verrata autojen ominaisuuksia, sillä alusta alkaen olin ollut sitä mieltä, ettei oma Poloni vastannut koeajo Polon ajotuntumaa. Välittömästi koeajon jälkeen toimitin parisivuisen raporttini Jarille ja hän toimitti raportin eteenpäin Volkswagenille. Tällöin elettiin jo kesän loppupuolta, kunnes asiassa alkoi tapahtua oikein rytinällä. Autotarvikkeen huoltopojat olivat verranneet sekä minun autoni että heidän koeajoautonsa ohjauskulmasäätöraportteja ja kyseiset raportit olivat kuin yö ja päivä keskenään.

Tulen olemaan lopun elämääni kiitollinen Jyväskylän Autotarvikkeen Jari-huoltomiehelle, sillä hänellä riitti tarmoa vääntää asiasta Volkswagenin maahantuojatahon kanssa. Noin viikon päästä ajamastani testikoeajosta Volkswagenilta tuli päätös, jonka mukaan autoni otettiin sisään Autotarvikkeelle ja taka-akseli vaihdettiin uuteen tehdastakuun piikkiin. Mulkvisti seisoi varikolla puolitoista päivää, enkä edes ole kehdannut laskea kuinka paljon tämä remontti tuli Volkswagenille maksamaan.

Vaikka alkutaipaleeni Mulkvistin kanssa oli kivikkoinen, olen siitä huolimatta ollut äärettömän tyytyväinen uuteen Poloon. Enkä missään nimessä ole menettänyt uskoani Volkswageniin autonvalmistajana, tulin ainoastaan vaan hieman kyynisemmäksi. Seuraavan kerran kun ostan uuden Volkkarin, aion viedä sen ensimmäisenä ohjauskulmien tarkistukseen puolueettomalle taholle. Olen nimittäin kuullut muidenkin automerkkien tahoilta, ettei ohjauskulmia välttämättä edes tarkisteta tehtaalla ennen kuin auto lähtee maailmalle. Ja niin oli käynyt Mulkvistinkin kohdalla.

Jouluntienoilla kävimme lounaalla Autotarvikkeen Jarin ja Seijan kanssa, ja silloin tälle asialle pystyi jo nauramaankin. Pääasia on, että Mulkvisti saatiin laitettua kuntoon. Kunhan yhteistyö vaan sujuu, niin asia kuin asia saadaan ratkaistua. Taka-akseliremontin jälkeen olen ajanut autolla noin 15.000km ja olen edelleen tyytyväinen valintaani.

Kuulemma vielä tänäkin päivänä Autotarvikkeen huoltomiehet jaksavat ihmetellä, että miten pystyin paikantamaan taka-akseliston vian autostani ja kuinka helppo homma heidän oli korjata auto, koska heidän ei tarvinnut käyttää aikaa tolkuttoman pitkiin koeajoihin. Toisin sanoen minä olin ajanut koeajoja heidän puolestaan ja rustannut paperille ylös tuntemuksiani Mulkvistin käyttäytymisestä. Kirjoittamaani raporttia kun saattoi heidän mukaansa erehtyä luulemaan ihan oikean automekaanikon kirjoittamaksi.

Toivottavasti Mulkvistilla on edessään lukuisia antoisia kilometrejä!

- - - - -
Viime syksynä tuli täyteen kymmenen vuotta siitä kun sain ajokortin. Kuljettajaurani aikana olen yrittänyt olla mahdollisimman tunnollinen kuljettaja, minkä vuoksi en ole koskaan saanut sakkoja mistään asiasta. Yhden ainoan kerran vastaan tullut poliisimaija on vilkuttanut valoja ja kuskin paikalla istunut poliisimies heilutti sormea hyvin toruvasti, sillä mittarissani oli ”reippaanlaisesti” ylinopeutta.
- - - - -