Kuvassa olevan polkuauton pappani kävi varta vasten hakemassa joensuulaiselta huoltoasemalta. Polkuauto oli pistänyt hänen silmäänsä jo viikkoa aiemmin, jolloin pappani ja mummoni olivat olleet kotimatkalla Kuusamon reissultaan. Mummoni kuitenkin vastusti auton ostamista ja niinpä pappani lähti muutaman päivän päästä hakemaan salassa polkuautoa Joensuusta, sillä hänen mielestään ”tytölle täytyi saada auto”.
Papallani ja enoillani oli maaseudulla pienimuotoista autopurkamotoimintaa, joten pihamaat olivat täynnä vanhoja autonraatoja. Aikanaan pappa toivoikin minun olevan poika, mutta onneksi tytöstä voi tehdä pojan kasvatuksella ja tarvittaessa vaikka munatkin muovista. Ehkäpä enojani ja pappaani on kiittäminen siitä, etten koskaan oppinut leikkimään nukeilla. Sen sijaan leikin pikku- ja polkuautoilla, potkumopolla ja minikaivinkoneella.
Vuosien vieriessä lukeuduin vähitellen niihin nuoriin, jotka menivät autokouluun heti vaan kun se oli mahdollista. Ensimmäisen ajotunnin jälkeen autokoulunopettajani totesikin napakasti, että ”sä olet tainnut ajaa autoa ennenkin”. Liikenneopettajani tuntui olevan niin otettu siitä, kun nakkasin ensimmäisen ajotuntini päätteeksi autokoulun auton parkkiin erittäin ahtaaseen parkkihalliin.
Jo autokoulussa ollessani, virkavallan selän takana, treenasin auton käsittelyä pappani ”Mesellä”. Voin vain kuvitella miten hauskaa omakotitalonaapureilla on mahtanutkaan olla kun he ovat ihmeissään miettineet, että miksi tuo sama auto seilaa samaa tien pätkää eestaas. Myös tyhjät pahvilaatikot ja suksisauvat olivat mummolan pihassa erittäin tuttu näky, kun treenasin taskuparkkeeraamista.
Elettiin alkutalvea 2004 kun koitti viimein se päivä kun lähdin kokeilemaan onneani ”inssiin”. Todennäköisesti tulen muistamaan tuon kyseisen päivän lopun elämääni, sillä silloin maahan satoi ensilumi ja autokoulun autossa oli vielä kesärenkaat alla. Lumesta huolimatta kaikki sujui oikein mallikkaasti ja inssin valvoja lätkäisi papereihin maininnan ”hyväksytty”. Inssin jännittävin hetki oli varmastikin taskuparkin tekeminen, mutta sekin napsahti kohdilleen heti ensimmäisellä yrittämällä.
Ensimmäinen autoni oli punainen Volkswagen Golf, vuosimallia 1987. ”Hän” oli nimeltään ”Pieni Punane” ja iältään ainoastaan yhden vuoden nuorempi kuin itse kuljettajansa. Ennen minulle päätymistään Pieni Punane oli elänyt elämäänsä yhden omistajan alaisuudessa, seisoen pari viimeisintä vuotta tallissa, nesteet ulos valutettuina. Vaikka kyseessä oli autovanhus, niin matkamittariin oli ehtinyt kertyä ainoastaan noin 120tkm, eikä maalipinnoissa ollut havaittavissa sen suurempia ruostetahrojaan.
Muutama viikko sen jälkeen kun olin suorittanut inssini hyväksytysti, pappani ja enoni kävivät hakemassa auton trailerilla ja Pieni Punane muutti mummolan talliin. Pappani kuitenkin halusi minun treenaavan talviajamista ensin hänen kanssaan, eikä hän antanut viedä autoa kaupunkiin vasta kuin seuraavana keväänä. (Varsinaisesti Pieni Punane oli minun ylioppilaslahjani.)
Ensimmäisen ”ajokorttitalveni” aikana pappani opetti minulle liukkaalla kelillä ajamisen niksit, renkaiden ja lamppujen vaihtamiskikat, nesteen lisäykset ja pienimuotoiset huollot ja remontit. Lisäksi pappa antoi punaisen vanhanajan pakin missä oli sisällä kaikki mahdolliset työkalut, joita tarvitsee autohommissa. Tunnetustihan odottavan aika on aina pitkä, mutta lopulta koitti kevät 2005 ja sain viimein luvan viedä Pienen Punasen kaupunkiin.
Vaikka kyseessä oli vanha auto, Pieni Punane oli aivan käsittämättömän etevä peli lähtemään käyntiin. Muistan eräänkin kerran kun taloyhtiön lämmitystolpat olivat sipissä ja pakkasta oli lähemmäs kolmekymmentä astetta. Pieni Punane starttasi ilman lämmitystä ensimmäisellä yrittämällä kun naapurin pari vuotta vanha auto ei inahtanutkaan.
Olen onnellinen siitä, että sain aloittaa oman kuljettajaurani vanhan auton kanssa. Golfissa ei ollut kuljettajaa avustavia järjestelmiä, ajonvakautusta eikä luistonestoa, jotka nykypäivän autoissa korjaavat lähestulkoon kaikki kuljettajien tekemät virheet. Vanhalla autolla ajaessa sitä oppi tekemään itse ”manuaaliset korjausliikkeet” ja hallitsemaan autoa tiukassakin paikassa. Toisin sanoen auton liikkeet pystyi aistimaan vanhanaikaisesti, ”perstuntumalla”. Pienellä Punasella ajeltiin pitkin Suomea, pisin yhtä mittainen reissu oli Sotkamoon ja kilometrejä tuli tuon reissun aikana 1.000km. Omistin auton puolitoista vuotta ja Pienen Punasen matkamittarilukema oli myyntihetkellä 170tkm.
Vähitellen kilometrien kertyessä mittariin sitä alkoi väistämättä ajatella auton vaihtamista nykyaikaisempaan ja ennen kaikkea turvallisempaan autoon. Yksi asia oli kuitenkin jo tässä vaiheessa selvää, uuden auton merkki tulisi olemaan Volkswagen. Tuttavamme suosituksen perusteella päätimmekin vierailla Jyväskylän Autotarvikkeen Pekka-automyyjän juttusilla. Alkuperäisenä ajatuksenamme oli mennä koeajamaan uutta Golfia, mutta jotenkin Pekan vakuuttavien puheiden perusteella päädyimmekin tutkailemaan juuri kasvojen kohotuksen kokenutta Poloa.
Ensiksi kävimme kolmen naisen porukalla koeajamassa vajaan tunnin lenkin, jotta saisimme uuden Polon ominaisuuksista edes hieman käsitystä. Neuvottelimme kuitenkin Pekka-automyyjän kanssa diilin, että saisimme ottaa auton viikonloppulainaan ja ajella sillä koeajomielessä reissun Jyväskylä-Kalajoki-Jyväskylä. Muistan vieläkin kuinka koeajopäivänä satoi perhanasti lunta ja tiet olivat mitä mahtavimmassa talvikunnossa (koeajoautossa oli onneksi talvirenkaat alla). Koeajo sujui oikein mallikkaasti ja olimme uuteen Poloon erittäin tyytyväisiä. Väistämättä tilanne johti tarjouspyyntöön.
Asiassa oli vain yksi iso mutta. Uusien Polojen jonotuslista oli pitkä, puolisen vuotta. Minä olin jo heittämässä pyyhettä kehään, että enhän minä nyt niin kauaa jaksa odottaa. Kunnes Pekka-automyyjä ehdotti, että olisitteko kiinnostuneita eräästä toisesta pihassa seisovasta koeajoautosta? Vihreä, hieman ajettu, Polo oli juuri viikko sitten saapunut Jyväskylän Autotarvikkeelle eikä autolla ollut kuulemma vielä yksikään asiakas ehtinyt ajamaan. Aluksi en lämmennyt ajatukselle, sillä minun mielestä auton värin täytyy olla punainen.
Tuolloin elettiin syksyä 2006 ja autonvaihtoasiassa piti punnita monia eri asioita, sillä yksinkertaisesti täytyi päättää haluanko vihreän auton heti vai odotanko punaista autoa puoli vuotta. Koska en jaksanut odottaa puolta vuotta, päädyimme tekemään kaupat vihreästä koeajo Polosta. Volkswagenin henkilökunta oli ajanut kyseisellä autolla esittelyajoja noin 500 kilometrin edestä, joten luonnollisesti saimme kauppahintaan tuntuvan hyvityksen.
Vihreän Polon rekisterikilpi alkoi kirjaimilla MKI, jonka vuoksi Polo sai nimekseen Miki. Itselläni on ollut tapana antaa autoilleni nimet rekisterikilpien perusteella, mikäli suinkin vaan rekisterikilvessä on järkevä kirjainyhdistelmä.
Omistin Mikin nelisen vuotta, jonka aikana mittariin ehti kertyä noin 140tkm. Kesät, talvet ajelimme Mikillä ympäri Suomen, seuratanssiharrastuksen perässä. Erityisesti mieleeni on jäänyt ensimmäinen autolla tehty pitkä reissu. Olimme matkalla Jyväskylästä Kouvolaan ja Joutsan tienoilla auton eteen juoksi täysin yllättäen täysikasvuinen hirvi. Elleivät auton valot olisi heijastaneet hirven silmiin, olisimme todennäköisesti ajaneet hirvikolarin juuri hankitulla uudella autolla. Hirvi ei ehkä sitä tajunnut, mutta ”hänkin” pelasti juuri sopivalla katsekulmallaan omankin henkensä.
Vuosien varrella Miki tuntui muutoinkin vetävän puoleensa hirviä, sillä lähellä oli yksi jos toinenkin hirvikolari. Kaikista tilanteista kuitenkin selvittiin kenties kuljettajan nopeiden refleksien ja harkittujen väistöjen avulla tai silkalla hyvällä tuurilla.
Vuodet vierivät ja Mikin matkamittarissani alkoi jo olla sen verta paljon kilometrejä, että uuden auton hankinta alkoi vähitellen hiipiä mieleen. Elettiin kevättä 2010 ja Volkswagen Polo oli jälleen kokenut entistäkin merkittävämmän kasvojen kohotuksen. Jälleen kerran suuntasimme Jyväskylän Autotarvikkeelle ja tällä kertaa Arska-automyyjän juttusille. Eräänä lauantaina, täysin extempore, kävimme heittämässä uudella Pololla muutaman kilometrin testilenkin. Näin pieni testilenkkihän ei missään nimessä meille riittänyt, sillä olimme hankkimassa autoa pitkänmatkan ajoon. Arskan suopealla myötävaikutuksella saimme luvan ottaa hopean värisen koeajo Polon viikonloppulainaan ja ajelimme autolla välin Jyväskylä-Hattula-Jyväskylä.
Polo oli muuttunut merkittävästi niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Varsinkin uuden Polon keulan urheilullisuus pisti itselläni ensimmäisenä silmään. Koeajon jälkeen olin täysin hurmioitunut, eikä meille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pyytää uudesta Polosta tarjous. Hetken aikaa asiaa harkittuamme Polo lähti tilaukseen ja auton jonotusajaksi arvioitiin muutama kuukausi. Tähdet olivat meille suotuisia, sillä todellisuudessa auto rantautui Suomeen alle kuukaudessa ja se rekisteröitiin 16.6.2010
Punaisen Polon rekisterikilpi alkoi kirjaimilla IJJ, minkä vuoksi auto sai nimen Aijju Maantiekiitäjä (tuttujen kesken Aijju). ”Hän” oli hyvin persoonallinen luonne, sillä lämpömittarin painuessa pakkaselle kuskin puoleisen taka-oven lukko alkoi oikutella. Muistan kerran jos toisenkin sulatelleeni hiustenkuivaajan avulla jämähtänyttä lukkoa. Kyseistä lukkoa rasvattiin useasti niin minun kuin Autotarvikkeen huoltomiestenkin toimesta, mutta näistä huoltotoimenpiteistä ei ollut mitään sanottavaa hyötyä. Kuulemma lukon toiminnasta ei löytynyt mitään vikaa, se vaan yksinkertaisesti jäätyi heti kun lämpötila putosi pakkasen puolelle.
Tykästyin uuteen punaiseen Poloon, koska se oli merkittävästi vakaampi ajettava kuin edeltäjänsä. Kyseessä oli myös ensimmäinen autoni, jossa oli ajonvakautusjärjestelmä luistonestoineen. Varsinkin liukkaalla kelillä auton kanssa ajamaan oppiminen vei oman aikansa, sillä olinhan tottunut ”vanhanaikaisesti” korjaamaan luisumisen kaasun avulla. Jo autoa hakiessa Arska-automyyjä varoitteli, että älä edes yritä korjata auton luisua itse vaan annan auton tehdä korjaus. Kuulostaa todella ”uusavuttomalta”, mutta näin se homma vaan valitettavasti meni. Tämän vuoksi olenkin aina ollut sitä mieltä, että autojen turvavarusteet ovat olleet edesauttamassa kuljettajien uusavuttomuutta liikenteessä. Miksi opetella oikaisemaan auton luisu kun auto osaa oikaista luiston kuljettajan puolesta?
Vuodet vierivät ja Aijju nieli asfalttia yhtä ahkeraan kuin edeltäjänsä Miki. Matkan varrelle mahtui ainoastaan yksi normaaleista määräaikaishuolloista poikkeava huolto. Viimeisenä keväänä, vuonna 2014, kuljettajan puoleisen etupyörän laakeri päätti sanoa sopimuksensa irti. Onneksi olen luonteeltani autoneurootikko, joten havahduin hyvissä ajoin autosta kuuluvaan poikkeavaan ääneen. Kiitos Jyväskylän Autotarvikkeen hyvän palvelun, laakerin vaihto sujui nopsasti pikahuollon puitteissa ja auto saatiin takaisin kotiin päivän päätteeksi.
Viimein koitti kevät-kesä 2014 ja autokuumeeni nosti taas päätään. Erinomaisen hyvin palvelleen Aijjun oli aika muuttaa uuteen kotiin, sillä olinhan ajanut hänen kanssaan jo 138tkm. Jo parin viime vuoden ajan Autotarvikkeen Seija-automyyjä oli soitellut minulle ja kysellyt, että mahdanko vielä omistaa vuonna 2010 ostamani punaisen Polon. Vastaukseni meni aina tyyliin, että ”kyllä omistan vielä auton, mutta vaihto uuteen autoon ei ole juuri nyt ajankohtaista”.
Säännöllisen yhteydenpidon vuoksi päädyimmekin lopulta tekemään autokauppoja Seijan kanssa alkukeväästä 2014. Jo tuttuun tapaan kävimme ensin heittämässä pienen testilenkin autolla, kunnes lopulta päädyimme varaamaan auton viikonloppukoeajolle. Koeajon jälkeen en olisi millään halunnut palauttaa uutta Poloa takaisin, sillä tykästyin välittömästi konepellin alta löytyviin hevosvoimiin. Vanhaan vuoden 2010 Poloon verrattuna uudesta Polosta löytyi huomattavasti enemmän potkua.
Muutaman viikon suunnittelemisen jälkeen allekirjoitin tilaussopimuksen ja uusi, punainen Polo oli tilauksessa. Seija-automyyjä teki kovan päivätyön, sillä tuolloin uusia Poloja oli todella vähän Suomessa. Meillä kävi aivan älytön tuuri, sillä Seija onnistui nappaamaan meille juuri Vuosaaren satamaan saapuneen auton, joka vastasi täydellisesti meidän toiveitamme. Autossa oli ainoastaan yksi sellainen varuste, jota en olisi välttämättä halunnut. Monitoimiohjauspyörä. Nyt jälkikäteen ajateltua monitoimiohjauspyörä on osoittautunut oikein käteväksi, enkä enää vaihtaisi sitä mihinkään.
Tällä kertaa odottavan aika ei ollut pitkä, mitä nyt vaan minun teki mieli lähteä vastaan SE Mäkisen rekkaa, jotta olisin saanut uuden autoni nopeammin. Onneksi toukokuun puoliväli koitti nopeasti ja sain hurauttaa Autotarvikkeen pihasta uuden karhea punainen Polo allani. Polon rekisterikilpi alkaa kirjaimilla MLV, jonka johdosta auton nimeksi tuli Malva (tuttujen kesken Mulkvisti tai Malva Mulkvisti).
Ennen autojen vaihtamista Autotarvikkeen Seija halusi käydä ajamassa Aijjulla pienen testilenkin. Kieltämättä olin aika otettu, sillä hän kehui autoni olevan kuin uusi, vaikka sillä oli ajettu 138tkm. Olinhan minä kieltämättä pitänyt Aijjua kuin kukkaa kämmennellä: kytkin oli kuin uusi, maalipinnoista puhumattakaan. Seija totesikin, että tästä autosta ei varmaankaan löydy naarmun naarmuakaan. Voin vannoa, ettei löytynyt.
Erinomaisen hyvin sujuneista autokaupoista huolimatta tämän auton alkutaival oli kivikkoinen. Ensimmäisen kuukauden aikana ajoin autolla 5.000km ja jokin minun perstuntumassani sanoi, ettei tässä autossa ole kaikki kohdillaan. Aivan tavallisessa rengaspaineiden tsekkauksessa havahduin siihen, että kuljettajan puoleisessa eturenkaassa oli havaittavissa pientä kulumaa sisäpuolella. Otinkin asian tiimoilta välittömästi yhteyttä jo vuosia luottohuoltomiehenämme toimineeseen Jariin ja kysäisin, josko autoa voisi käyttää tehdastakuun piikkiin ohjauskulmien säädössä. Jari sai varattua säätöajan muutaman päivän päähän ja ohjauskulmat säädettiin kohdilleen. Jo tuolloin säädön tehnyt huoltomies sanoi, että kummatkin takaohjauskulmat ovat pahasti punaisella ja kiinteästä akselista johtuen niitä ei voi säätää.
Lähdin jatkamaan ajelujani autolla vain huomatakseni, että auton ratti oli jäänyt ohjauskulmien säädön jälkeen vinoon. Reissusta kotiin päästyäni hurautimme Mulkvistin kanssa takaisin Autotarvikkeelle ja sama huoltomies sääti ohjauskulmia uudelleen. Kieltämättä tässä vaiheessa oma epäluulo oli jo herännyt, mikä osoittautuikin tulevaisuudessa täysin aiheelliseksi.
Toistamiseen tehdyn ohjauskulmien säädön jälkeen Mulkvisti nieli kilometrejä, mutta minä olin edelleen sitä mieltä, että kaikki asiat eivät olleet kohdillaan. Ensinnäkään auto ei ollut tasainen ajettava puhuttaessa maantienopeuksista. Toiseksi autoa ajaessa oli koko ajan sellainen tunne, että auto kulki eteenpäin oikea kylki edellä. Hetken aikaa autolla ajeltuani otin jälleen yhteyttä Jariin ja sovimme, että Autotarvikkeen mekaanikko lähtisi koeajamaan autoani ja minä lähtisin hänen kyytiinsä. Mekaanikko totesikin jo moottoritien rampilla, että tämän auton ohjautuvuudessa on jotakin vikaa. Jälleen kerran mekaanikko yritti säätää kulmia kohdilleen ja kävi vielä kerran yksikseen ajelemassa autolla. Minä en kuitenkaan ollut vielä tyytyväinen.
Lopulta päädyimme ratkaisuun, jossa minä otin viikonlopun ajaksi lainaan Autotarvikkeen koeajo Polon. Kävin ajamassa autolla testiajoa erityyppisillä teillä yhteensä 800 kilometrin edestä. Tarkoituksena oli verrata autojen ominaisuuksia, sillä alusta alkaen olin ollut sitä mieltä, ettei oma Poloni vastannut koeajo Polon ajotuntumaa. Välittömästi koeajon jälkeen toimitin parisivuisen raporttini Jarille ja hän toimitti raportin eteenpäin Volkswagenille. Tällöin elettiin jo kesän loppupuolta, kunnes asiassa alkoi tapahtua oikein rytinällä. Autotarvikkeen huoltopojat olivat verranneet sekä minun autoni että heidän koeajoautonsa ohjauskulmasäätöraportteja ja kyseiset raportit olivat kuin yö ja päivä keskenään.
Tulen olemaan lopun elämääni kiitollinen Jyväskylän Autotarvikkeen Jari-huoltomiehelle, sillä hänellä riitti tarmoa vääntää asiasta Volkswagenin maahantuojatahon kanssa. Noin viikon päästä ajamastani testikoeajosta Volkswagenilta tuli päätös, jonka mukaan autoni otettiin sisään Autotarvikkeelle ja taka-akseli vaihdettiin uuteen tehdastakuun piikkiin. Mulkvisti seisoi varikolla puolitoista päivää, enkä edes ole kehdannut laskea kuinka paljon tämä remontti tuli Volkswagenille maksamaan.
Vaikka alkutaipaleeni Mulkvistin kanssa oli kivikkoinen, olen siitä huolimatta ollut äärettömän tyytyväinen uuteen Poloon. Enkä missään nimessä ole menettänyt uskoani Volkswageniin autonvalmistajana, tulin ainoastaan vaan hieman kyynisemmäksi. Seuraavan kerran kun ostan uuden Volkkarin, aion viedä sen ensimmäisenä ohjauskulmien tarkistukseen puolueettomalle taholle. Olen nimittäin kuullut muidenkin automerkkien tahoilta, ettei ohjauskulmia välttämättä edes tarkisteta tehtaalla ennen kuin auto lähtee maailmalle. Ja niin oli käynyt Mulkvistinkin kohdalla.
Jouluntienoilla kävimme lounaalla Autotarvikkeen Jarin ja Seijan kanssa, ja silloin tälle asialle pystyi jo nauramaankin. Pääasia on, että Mulkvisti saatiin laitettua kuntoon. Kunhan yhteistyö vaan sujuu, niin asia kuin asia saadaan ratkaistua. Taka-akseliremontin jälkeen olen ajanut autolla noin 15.000km ja olen edelleen tyytyväinen valintaani.
Kuulemma vielä tänäkin päivänä Autotarvikkeen huoltomiehet jaksavat ihmetellä, että miten pystyin paikantamaan taka-akseliston vian autostani ja kuinka helppo homma heidän oli korjata auto, koska heidän ei tarvinnut käyttää aikaa tolkuttoman pitkiin koeajoihin. Toisin sanoen minä olin ajanut koeajoja heidän puolestaan ja rustannut paperille ylös tuntemuksiani Mulkvistin käyttäytymisestä. Kirjoittamaani raporttia kun saattoi heidän mukaansa erehtyä luulemaan ihan oikean automekaanikon kirjoittamaksi.
Toivottavasti Mulkvistilla on edessään lukuisia antoisia kilometrejä!
- - - - -
Viime syksynä tuli täyteen kymmenen vuotta siitä kun sain ajokortin. Kuljettajaurani aikana olen yrittänyt olla mahdollisimman tunnollinen kuljettaja, minkä vuoksi en ole koskaan saanut sakkoja mistään asiasta. Yhden ainoan kerran vastaan tullut poliisimaija on vilkuttanut valoja ja kuskin paikalla istunut poliisimies heilutti sormea hyvin toruvasti, sillä mittarissani oli ”reippaanlaisesti” ylinopeutta.
- - - - -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti