Volkswagen Winter Driving School 2015 - Isojen poikien ja tyttöjen leikkipäivä

Osa 1/2 Back To Driving School

Se oli aivan tavallinen työpäivä kun selasin ruokatunnilla Twitter-tilini uutisvirtaa. Äkkiarvaamatta Twitter ilmoitti, että minut on mainittu Volkswagenin markkinointipäällikön Jaana Ehrnroothin twiitissä. Uteliaisuuteni heräsi siinä määrin, että säntäsin heti tutkimaan mistä ihmeestä on kyse. Jaana heitti ilmoille kysymyksen, josko olisin kiinnostunut Volkswagen Hyötyautojen järjestämästä Winter Driving School 2015 tapahtumasta. Mietin asiaa noin viisi sekuntia ja vastasin: ”kyllä ehdottomasti kiinnostaa, jos tapahtuma vaan sopii omaan aikatauluun”.

Tapahtuman rikospaikkana toimi Hämeenlinnassa sijaitseva Katisten Kartano ja minulle varattiin paikka maanantaina 9.2.2015 kokoontuvaan ryhmään. Vaikka olenkin ajanut Suomea ristiin ja rastiin viimeiset kymmenen vuotta, niin en ollut koskaan kuullutkaan mistään Katisten Kartanosta. Ennen tapahtumaa kysäisin Jaanalta, josko tapahtumaan saisi ottaa ajokortittoman apukuskin mukaan. Tämähän sopi järjestäjille mainiosti, joten päätin ottaa tapahtumaan mukaan oman, henkilökohtaisen videokuvaajaani.

Maanantaiaamuna läksimme hyvissä ajoin matkaan, sillä Mulkvistin nokka otti suunnakseen Hämeenlinnan puoli kuudelta. Alkumatkan aikana taivaalta sateli kevyttä pakkaslunta, kunnes Jämsän jälkeen taivaalta tuleva tavara alkoi muuttua jäätäväksi tihkuksi. Siitä eteenpäin, Orivedelle asti, matkamme sujui mukavasti tyyliin ”aja, pysähdy pysäkille, raappaa, sulata ajovalokuvut, aja, pysähdy pysäkille, raappaa…”.

Jämsän ja Oriveden välisillä bussipysäkeillä oli lievästi sanottuna ruuhkaa, sillä parhaimmillaan yhdellä levikkeellä seisoi kymmenen autoa raappaamassa tuulilasejaan. Tuulilasiin jämähtänyt alijäätynyt vesi lähti helposti raapalla pois, mutta ajovalokuvut olivatkin sitten hankalampi tapaus. Ei auttanut muuta kuin kaivaa kaksi kämmentä esille ja sulattaa parimillistä jäätä käsivoimin.

Ensimmäiseen varsinaiseen ruuhkaan jämähdimme Oriveden ja Tampereen välillä. Autoletka mateli parhaimmillaan pariakymmentä kilometriä tunnissa. Ongelma helpotti hetkeksi kun pääsimme moottoritielle, mutta juuri ennen Karkuvuoren tunnelia oikeanpuoleisen kaistan liikenne pysähtyi kuin seinään. Samaan aikaan radio kuuluttikin, että Karkuvuoren kohdalla on ajettu kolari, jonka vuoksi liikenne seisoo.

Oikealla kaistalla seisoessa sitä väistämättä alkoi miettiä nykypäivän kuljettajien törkeyttä liikenteessä. Jonottavan letkan ohi paineli vasenta kaistaa käyttäen yksi jos toinenkin auto. He vaan yksinkertaisesti tunkivat törkeähkösti oikealla kaistalla jonottavien autojen väliin. Ehkäpä tälläkin toiminnalla on mahdollista voittaa uusi elämä ja olla siellä työpaikalla viisi sekuntia ennen työkaveria.

Tampere-Helsinki moottoritielle päästyämme liikenne alkoi vähitellen purkautua. Tässä vaiheessa aloin ajaa kelloa vastaan, sillä tien päällä sattuneet yllättävät luonnonmullistukset ja kolarit olivat vieneet aikaamme. Se kun ei aina auta, että lähtee matkaan ajoissa sillä kaikenlaista yllättävää voi tien päällä tapahtua. Jäätävästä tihkusta ja kolareista huolimatta kello oli himpun verran vaille aamuyhdeksän kun kaarasin Mulkvistin Katisten Kartanon tiluksille.

Kartanon pihamaalla tulijoita oli vastaanottamassa eräs herrahenkilö, joka jo kaukaa huuteli ”talviajokouluunko olette tulossa”? Meidät opastettiin menemään oikeasta ovesta sisään, jossa oli luvassa pientä aamupalaa ennen varsinaista päivän ohjelman alkamista. Heitimme toppatakkimme narikkaan ja lähestulkoon välittömästi meitä tuli tervehtimään niin Volkswagenin kuin Talviajotapahtuman palkkalistoilla olevia henkilöitä. Jo tässä vaiheessa tuntui, että sitä oli kertakaikkisen tervetullut tähän tapahtumaan.

Talviajopäivä alkoi kello yhdeksän aikoihin, jolloin oppilaille luennoitiin monista eri asioista. Luento alkoi yhteistyökumppaneiden esittelyillä Nokian Renkaat, Europcar, SE Mäkinen ja jatkui varsinaisella liukkaankelin ajamisen luennolla. Ajoakatemian rehtori Arto Grönroos havainnollisti oppilaille päivän agendaa aiemmin kuvattujen videoiden avulla. Luennon ehdottomasti hauskin ja hyödyllisin kohta oli se, jolloin meidän piti ottaa penkillä istuen oikeaoppinen ajoasento. Samanaikaisesti Arto laittoi pyörimään auton kojelaudalta kuvatun videon, jossa auto pujotteli jäistä keilarataa. Meidän täytyi mukailla ”oman automme” rateilla videossa näkyvän auton liikkeitä. Hieman hupsulta kuulostavaa toimintaa, mutta yllättävän hyödyllistä.

Vajaan tunnin kestäneen luennon jälkeen siirryimme pihamaalle, jossa jokainen sai napata alleen mieleisensä Volkswagen Hyötyajoneuvon. Itse lähdin metsästämään Caddya tai Transporteria, koska Amarokilla saisi ajella koko iltapäivän. Kävin kurkkaamassa muutaman auton sisälle, mutta valitettavasti niissä kaikissa oli automaattivaihteisto. Itse en ole koskaan automaatilla ajanut, sillä kuulun manuaalivaihteisto-ihmisiin. Tämän vuoksi kävinkin nykäisemässä Jiri Kattelus liikenneopettajaamme hihasta, että mistähän löytäisin manuaalivaihteisen pakun itselleni. 

Kieltämättä se kuulosti todella oudolle, että nuori nainen kysyi manuaalivaihteiden perään. Useimmiten se tilanne taitaa olla toisin päin, että automaattivaihteisista autoista tapellaan. Tämä liikenneopettaja löysi kuitenkin autojen joukosta manuaalivaihteisen pakun ja nappasi sen minulle toisen oppilaan nenän edestä.

Vähitellen kaikki löysivät itselleen auton ja starttasimme moottorit. Ennen matkaan lähtöä ohjaaja kävi kertomassa, että kuka lähtee ajamaan kenenkin perään, jottei mitään ryysistä päässyt syntymään. Meitä kuljettajia myös varoitettiin siitä, että kymppitie oli kuulemma todella jäässä. Minun naamani oli varmaan siinä vaiheessa kuin ”Naantalin Aurinko”, sillä jäiset kelit olivat mitä mainioimmat päästä testaamaan hyötyajoneuvoja ääriolosuhteissa.

Meidän pakettiautomme starttasi toisena liikenneopettajan vetämän letkan perään. Liukkaankelinrata sijaitsi noin viiden kilometrin päässä Katisten Kartanolta. Hetken aikaa ajelimme kymppitietä pitkin, kunnes käännyimme pienemmälle soratielle. Ajamani nelivetopakettiauto oli kieltämättä todella vakaa ajettava polanteisella soratiellä.

Jo ennen radalle lähtöä meille oli annettu ohje, jonka mukaan letkaa vetänyt opettaja saattaa lähteä heti vetämään pujottelurataa esittelymielessä läpi. Näin myös tapahtui ja lähdimme letkan kolmantena autona pujottelemaan rataa läpi.

Liukkaankelinrata koostui seuraavista elementeistä:

1. Ensin oli noin puoli kilometriä pitkä jäädytetty suora, jonka alkupäässä oli viisi keilaa. Näiden keilojen välistä oli tarkoitus pujotella autolla ja kiihdyttää edessä olevien keilojen luokse.

2. Kun auto oli matkannut määrättyjen keilojen kohdalle, oli jarru lyötävä pohjaan ja ohjattava auto onnistuneesti edessä olevan esteen ohitse. Tässä kohtaa oli missiona pitää auto hansikkaassa kovassakin vauhdissa ja tehdä niin jämäkkä jarrutus, että auton hätävilkutkin syttyisivät palamaan.

3. Suoran päässä, hätäjarrutuksen jälkeen, Ajoakatemian rehtori antoi kuljettajille palautetta juuri tehdystä hätäjarrutuksesta.

4. Hätäjarrutuksen jälkeen matka jatkui pienen metsätaipaleen halki kohti perseenluistatusrataa, kuten minä tätä aluetta kutsuin.

5. Perseenluistatusrata oli jaettu kahteen osaan, vasemmalla olevaan peltorataan ja oikealla olevaan jäärataan. Ratojen välissä meitä odotti toinen liikenneopettajamme, joka antoi aina matkan varrella ohjeita mitä voitte kokeilla seuraavaksi.

6. Jääradan luistatuksen jälkeen matka jatkui pienen suoran pätkän verran, kunnes sitten oltiinkin jo taas ajoharjoitteluradan lähtöpaikassa.

Opettajan johdolla tehdyn esittelykierroksen jälkeen pakkasimme automme muutamaan riviin ja jäimme odottelemaan lisätoiminta-ohjeita opettajiltamme. Meidän pakettiautomme lähti radalle toisena, ja meidät lähetti matkaan Ajoakatemian Minna Sillankorva. Hänellä oli tarkat silmät, sillä hän huomasi ja kehui päässäni ollutta vaaleanpunaista Volkswagen Kleinbus pipoa.

Ensimmäisen ajokierroksen tarkoituksena oli ottaa tuntumaa ajorataan, minkä vuoksi itse ainakin ”himmailin” tuon kierroksen. Tarkoituksellisesti en edes lähtenyt hakemaan kovaa nopeutta vaan ennemminkin fiilistelin ja otin tuntumaa ajamaani nelivetopakuun.

Toiselle kierrokselle lähdin aivan eri asenteella. Jo ennen liukkaankelinradalle tuloani tavoitteenani oli päästä kokeilemaan väistöä maantienopeuksia vastaavissa nopeuksissa. Ajokorttia ajaessani olin kyllä vieraillut opettajani kanssa Lievestuoreen ajoharjoitteluradalla, mutta valitettavasti tuo rata ei varsinaisesti vastaa todellisuutta. Ajoharjoitteluradalla on 60km/h rajoitus ja itse taas ajan pääasiallisesti maantienopeuksia, joten tuolloin tehdyissä ajoharjoituksissa ei päässyt ihan todelliseen tuntumaan. Toisin oli nyt, sillä periaatteessa radalle sai mennä niin kovaa kuin vain halusi.

Toisen kierroksen hätäjarrutukseni hipoi jo melkein onnistunutta, sillä Ajoakatemian rehtori ehti jo riemuita hätävilkkujen syttymisestä. Jarrutukseni oli todella äkäinen, mutta viimeinen fiilis jäi siitä puuttumaan, eivätkä hätävilkut syttyneet.

Kuva: Arto Grönroos

Tästä sisuuntuneena nostin edelleen ajonopeuttani kolmannelle kierrokselle ja painoin jarrua niin nopeasti kuin vain pystyin ja niin kovaa kuin jaksoin. Ennen kuin autoni oli edes pysähtynyt, rehtori hyppi melkein tasajalkaa ja näytti onnistuneen suorituksen käsimerkkejä. Hätävilkut syttyivät ja tekemäni ohjausliikkeet olivat kuulemma todella hallittuja ja riittävän eleettömiä. Apukuskini ei edes ehtinyt saada ikkunaansa auki kun Ajoakatemian rehtori jo ”kiljui” auton ulkopuolella kehuen erinomaisesti onnistunutta suoritusta. Tämä tekemäni hätäjarrutus oli siihen mennessä päivän paras.

Kuva: Arto Grönroos

Itseäni jäi ainoastaan harmittamaan se, että olin juuri ennen tuolle kierrokselle lähtemistäni tilannut mukaani kuvausauton. Juuri liikkeelle lähtiessäni tajusin, ettei kuvausauto ehdi mukaan. Loppupäivän aikana selvisi, että kameraan oli tullut jotakin teknistä ongelmaa. Kuvaajakuski kävi myöhemmin pahoittelemassa meille sitä, ettei hän ehtinyt mukaamme. Muistimme kyllä mainita hänelle, että kyseinen suoritus olisi ollut aivan nappi veto ja se olisi ollut mahtava saada nauhalle. Onneksi alla olevan linkin takaa löytyy auton sisältä kuvattua videota.

Vauhtia hätäjarrutuksen alkaessa 75km/h.

Ei kannata pelästyä videon lopussa kuuluvaa huutoa, se on vaan Ajoakatemian rehtori joka huutaa!

Perseenluistatusradoilla saimme kokeilla vapaasti auton käyttäytymistä, kun takamus lähtee luisuun. Alussa minun kävi niin ajamaani pakettiautoa sääliksi, etten viitsinyt vetää sillä peltoaukealla aivan talla pohjassa. Lopulta kuitenkin aloin uskoa siihen faktaan, että ajamista vartenhan nämä autot ovat täällä. Peltoaukealla oleva mutkitteleva rata oli oikein oiva paikka testata auton käyttäytymistä epätasaisella alustalla. Kieltämättä ajamani Transporter selviytyi peltokynnöistä oikein kiitettävästi.

Varsinaisella, suhteellisen tasaisella, jääradalla saimme testata miten auton persettä voi luistattaa. Aluksi menimme neliveto- ja luistonestojärjestelmät ON-asennossa, mutta kolmannella kierroksella painoimmekin luistonesto pois päältä nappulaa. Ja siitäkös se riemu sitten repesi! Olen niin ylpeä itsestäni, sillä sain tehtyä muutaman oikein mukavan ralliluisun radan toisessa päässä. Hetken aikaa tosin kesti, että pääsin nelivetoauton kanssa sinuiksi. Sitä kun ei ihan joka päivä tule ajettua. Nälkä kuitenkin kasvoi syödessä ja tätä jäädytettyä kahdeksikkorataa pitkin olisi tehnyt mieli jäädä ajelemaan pidemmäksikin aikaa.

Joillekin kuljettajille liikenneopettaja näytti, että enemmän vaan vauhtia ja kierroksia. Minulle hän ei jostain syystä näyttänyt mitään, sillä ehkä olin ymmärtänyt ajatuksen. Perse luisuun ja menoksi!

Meidän ajoporukka oli aika pieni, joten omaa ajovuoroaan ei tarvinnut lähtöpisteessä kauaa odotella. Minna kyseli itseltäni monta kertaa, että haluatko vaihtaa välillä autoa? Minä kuitenkin vastasin, että aion ottaa Transporterista kaiken irti, sillä lähtiessäni ajokouluun tavoitteena oli testata erityisesti Transporteria ja Amarokia. Monesti on nimittäin käynyt mielessä, että joskus sitä voisi vaikka vuokrata itselleen pakun isompien tavaroiden siirtoa varten. Tämän ajokokemuksen perusteella en epäröi enää hetkeäkään, ettenkö pärjäisi liikenteessä isommankin auton kanssa. Nyt tiedän, että pärjään helevetin hyvin!

Ajelimme liukkaankelinradan ympäri parin tunnin ajan, kunnes aloimme kasata porukkaamme kokoon. Seuraavaksi siirryimme autoletkassa kohti lounaspaikkaamme, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä Katisten Kartanon tiloissa. Lounaaksi meillä oli kevyttä salaattia lämpimine lisukkeineen. Sanoisin, että oikein maukasta murkinaa ja sopivan kevyttä.

Lounaan jälkeen painuin hetkeksi pihamaalle kuvaamaan pihassa olevia Volkkareita. Eräs Amarok-opettaja oli juuri lukitsemassa oppilaiden autoja kun paukautin paikalle kamerani ja Volkswagen olkalaukkuni kanssa. Opettaja kehui, että onpas sinulla hieno olkalaukku ja mullakin on joskus ollut Kleinbus. Kerroimmekin hänelle, että sitten kun lotossa osuu seitsemän oikein niin minunkin autotalliin muuttaa punainen Kleinbus.

Ehdimme jutella pihalla hetken aikaa, kunnes muu porukka alkoi valua sisätiloista pihamaalle. Sitten alkoikin matka kohti suurta tuntematonta…

(jatkuu osassa 2/2 Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt. Sillä Amarokilla sinne pääsee!!!)

Ellei toisin ole mainittu, jutussa olevat valokuvat on ottanut Jenni Hokkanen