Suomen tiet eivät voi hyvin. Tieverkosto rapistuu, eikä tiestön perusteelliseen perusparannukseen ole varoja. Alexander Stubbin hallitus leikkaa tänä vuonna perusväylänpidosta 83 miljoonaa euroa (lähde: keskusta.fi), vaikka samanaikaisesti teiden huono kunto on merkittävä uhka sekä liikenteen sujuvuudelle että mukavuudelle ja ennen kaikkea yleiselle liikenneturvallisuudelle. Eniten tiellä liikkumista hankaloittavat päällystevauriot, kuten montut ja vesiliirtoa edesauttavat syvästi urautuneet tiet.
Talven jäljiltä jopa pääteiden nopeusrajoituksia joudutaan laskemaan tiestön huonon kunnon vuoksi, ja perusteellisen asfalttipinnan uusimisen sijaan tien pintaa usein vain ”laastaroidaan”. Pidemmän päälle näistä tiestön ”ensiapupaikkauksista” ei ole hyötyä, sillä vilkasliikenteisillä teillä paikkaukset saatetaan joutua uusimaan jopa viikoittain. Tiestön peruskorjaamisen on laskettu lisäävän ylläpitokuluja jopa 10 miljoonaa euroa vuodessa, vaikka tieverkon kunto pitäisi nostaa sellaisella tasolle, että teiden ylläpito tulisi ajan mittaan halvemmaksi. Perusteellista perusparannusta lykkäämällä ei kuitenkaan poisteta itse ongelmaa, sillä lopulta eteen tuleva tieverkostoremontti on sitä kalliimpi mitä pidemmälle tulevaisuuteen sitä lykätään.
Ennen tämän artikkelin kirjoittamista, tutustuin muutamiin internetistä löytyneisiin tieverkoston hyvinvointia koskeviin artikkeleihin. Yli kymmenen vuotta vanhan mielipidetutkimuksen mukaan vain noin 58 prosenttia vastaajista on ollut tyytyväisiä pääteiden päällysteisiin, alemman tieverkon päällysteiden todettiin aiheuttavan vielä suurempaa tyytymättömyyttä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kehityksen suunta ei ole ollut kehuttava, sillä viime vuosina liikenteen pahin ärsytyksen aihe on vaihtunut. Muiden kuljettajien liikennekäyttäytyminen ei ole enää suurin turhautumisen aihe, vaan teiden kunto ärsyttää nykypäivän tienkäyttäjiä yhä enenevässä määrin. Erityisen merkillepantavaa on huomata, että varsinkin ammattiautoilijat pitävät pääteiden yleistä kuntoa jopa kesäaikana huolestuttavan surkeana.
”Tiestön kunto on poliitikon valinta.”
On täysin poliitikkojen päätettävissä mistä seuraavaksi otetaan pois. Suomalainen liikennepolitiikka ei ole nykyisellään pitkäjänteistä, tasapuolista eikä kestävää. Stubbin hallituksen leikkaus tarkoittaa väistämättä ongelmia, erityisesti kanta- ja alempiasteiselle tieverkostolle. Budjetissa ei ole rahaa, joten yksityisteille ei saa enää valtionavustusta. Perustienpitoon varatut rahat ovat yksi suurimmista budjetin yksittäisistä momenteista. Kun jostain muusta hankkeesta puuttuu rahaa, on perustienpitoon varatusta kassasta helppo ottaa. Väistämättä varsinkin alemman tieverkon kunto laskee, tien hoidon taso mukaan lukien. Kelirikon on arvioitu kasvavan vuodessa noin 200 kilometriä, sillat rapistuvat ja osa niistä jää täysin oman onnensa nojaan. Tämä kehitys johtaa väistämättä siihen, että onnettomuudet lisääntyvät koska liikennevirta kasvaa eikä tieverkon turvallisuutta voida nostaa.
Itse haluaisin nähdä Stubbin hallituksen ”tukkimiehenkirjanpidon”: kuinka monta kuollutta vielä tarvitaan? Jos tieverkoston perusparannukseen ja turvallisuuden kehittämiseen ei ole varoja, onko hallitus valmis hyväksymään lisäkuolleita vai lasketaanko nopeuksia? Pitkällä kantimella ajateltuna pääteiden nopeuksien laskeminen ei ole hyväksyttävä vaihtoehto, sillä ihmisten on pystyttävä liikkumaan, teollisuuden kuljetusten on kuljettava ja hälytysajoneuvojen on päästävä kohteeseen mahdollisimman nopeasti. Nykypäivänä on täysin arkipäivää, että varsinkin teollisuuden toimitukset saattavat viivästyä kelirikkoaikoina huonokuntoisten teiden vuoksi. Alempiasteinen tieverkosto ei kestä nykyisten rekkojen alla, puhumattakaan uusista superrekoista. Suomen vienti ei lähde nousuun huonokuntoisten teiden avulla, sillä teiden kuormitus tulee lisääntymään tulevaisuudessa merkittävästi.
”Tienpidon painopiste kunnossapidossa.”
ELY-keskuksen tehtävä on huolehtia maanteiden kunnosta ja pitää ne toimivina ja turvallisina kaikkina vuorokauden aikoina. Kun lasketaan yhteen kaikki Suomen maantiet, niille kertyy pituutta noin 78tkm. Moottoriteitä tästä määrästä on ainoastaan 700km, kevyenliikenteen väyliä noin 5000km ja siltoja tuohon kilometrimäärään mahtuu noin 14800 kappaletta. Eduskunnan vuosittain myöntämästä perustienpidon rahoituksesta käytetään noin 90 prosenttia teiden yleiseen hoitoon. Tieverkoston ylläpitämiseen voidaan lukea teiden talvihoito, päällystäminen, siltojen korjaukset, sorateiden hoito, tiemerkintöjen tekeminen ja liikennemerkkien kunnossapitäminen. Liikenneviraston antamien linjausten mukaan teiden kunnossapidon pääpisteenä ovat päätiet. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan riitä, sillä Suomen tieverkoston on todettu olevan kohta kuin 60-luvulla, ellei tiestöä peruskorjata lähivuosien aikana.
”Polttoainetta palaa, matka-aika pitenee – huono tie käy kalliiksi.”
Tien kehnosta kunnosta johtuvat reittimuutokset tulevat pidemmän päälle katsottuna kalliiksi. Nykypäivän kuljettajille on tarjolla entistä taloudellisempia ajoneuvoja ja ihmisiä kannustetaan enenevässä määrin taloudelliseen ajamiseen. Ympäristö kuormittuu väistämättä enemmän kun autoilijat joutuvat kiertämään pidempiä reittejä välttääkseen huonokuntoisia teitä, eikä tällöin tavoite päästöjen vähentämisestä toteudu. Todennäköisesti tien huono kunto nostaa myös polttoaineen kulutusta ja kasvattaa merkittävästi matka-aikaa. Väistämättä tämä on ristiriidassa olettamuksen kanssa, jonka mukaan jokapäiväisen liikkumisen tulisi olla nopeaa ja turvallista. Syrjäseudultakin katsottuna koulu- ja työmatkojen tulisi olla turvallisia, ja toteutettavissa sujuvan järjellisen ajan puitteissa.
”Voihan ohjauskulma ja vääntynyt vanne!”
Valitettavasti en ole ainoa kuljettaja, joka on viimeisen kymmenen vuoden aikana ”maksanut itsensä kipeäksi” auton alustatutkimuksista, ohjauskulmien säädöistä, ennenaikaisesti kuluneista renkaista ja vääntyneistä vanteista. Jos rengasliikkeestä selviää pihalle pelkällä renkaan tasapainotuksella ja ohjauskulmien säädöllä, saa olla tosi onnellinen, sillä alusta- ja iskariremontit lohkaisevat huomattavasti suuremman loven suomalaisen auton omistajan laihaan lompakkoon. Samanaikaisesti autoilun yleiset kulut jatkavat kasvuaan, vaikka rapistuva tieverkosto aiheuttaa huonokuntoisuudellaan lisäkuluja autojen omistajille. On sanomattakin selvää, että tämä yhtälö ei tunnu reilulta.
Tiedän, että niin halutessaan tienkäyttäjän on mahdollista hakea ELY-keskukselta korvausta auton vahingoista, jotka ovat seurausta tien kunnon laiminlyönnistä. Korvaushakemuksista myönnetään päätös aina tapauskohtaisesti, joten automaattisesti huonokuntoinen tie ei ole edellytys korvaamiselle. Tämän vuoksi en ole itse viitsinyt nähdä vaivaa hakea korvauksia esimerkiksi ohjauskulmien säädöstä, vaan tähän mennessä olen maksanut kulut kiltisti omasta lompakosta. Usein seinä nousee vastaan siinä vaiheessa kun pitäisi pystyä todistamaan, että ohjauskulmat muuttuivat juuri siinä tietyssä montussa, enkä esimerkiksi itse ajanut auton rengasta tahallisesti rotvallin reunaan. Sama teoria pätee myös siihen miten todistaa, että juuri tämän tien huonon kunnon vuoksi renkaani kului epätasaisesti. Ei auta, että on itse hakemusta tehdessään rehellinen, sillä varmasti löytyy ihmisiä, jotka eivät ole. Tämä puolestaan vie uskottavuuspohjaa myös niiltä ihmisiltä, jotka kertovat tapahtumista rehellisesti ja olisivat oikeutettuja korvauksiin.
Autolla ajaessa katse tulisi olla suunnattuna ”horisonttiin”, jotta kuljettaja voisi havainnoida liikennetilanteita mahdollisimman hyvin. Huonokuntoisilla teillä ajettaessa ainakin oma katseeni on suunnattuna aivan auton keulan eteen, jotta edes ne pahimmat monttuihin jysähdykset pystyisi väistämällä välttämään. Osaltaan tämä toimintamalli on edesauttamassa liikenneonnettomuuksia, sillä ajamisen ei kuulu olla sellaista, että kuljettajan täytyy koko ajan pelätä missä seuraava väistettävä monttu on. Valitettavasti tien ylläpidosta vastaavien tahojen kädet ovat usein sidotut, sillä rahaa ei ole perusteelliseen korjaukseen vaan ainoastaan ensiavullisiin hätäpaikkauksiin.
Tosielämän esimerkki tapahtui kuluvan vuoden tammikuussa kun ilmoitin Destialle ja ELY-keskukselle valtatie ysillä olleista, pahoista montuista. Omaksi yllätyksekseni sain jo seuraavana päivänä viestini lähettämisestä pahoittelevan vastauksen Destiasta, joka meni suurin piirtein näin ”olemme myös erittäin huolissamme Suomen tieverkoston rapistumisesta, mutta rahaa perusteellisiin korjauksiin ei ole”. Kieltämättä tämä vastaus veti aktiivisenkin tienkäyttäjän hiljaiseksi. Totuus iski vasten kasvoja ja pahasti.
”Olisinko valmis maksamaan ruuhka- tai tienkäyttömaksua?”
Varsinkin parin viime vuoden aikana julkisuudessa on heräteltyä keskustelua, josko ruuhka- tai tienkäyttömaksuista saataisiin ratkaisu tieverkoston rapistumiseen. Autoilijoilta kerätyillä ruuhkamaksuilla voitaisiin rahoittaa tiestön perusparannuksia, jolloin myös liikenneturvallisuus paranisi. Nykypäivän autoilu on kallista ja suurin osa autoilijoilta kerätyistä varoista päätyy jonnekin muualle kuin tuoreeksi asfaltiksi tien pintaan, sivuteiden paikkausaineista puhumattakaan. Mikäli perittävä tienkäyttömaksu takaisi sen, että kyseinen tie on ”montuton”, olisin ainakin itse valmis maksamaan tien käytöstä. En vain jaksa uskoa, että tämä asia pystyttäisiin tosielämässä takaamaan. Autoilijoilta kyllä nyhdetään rahaa milloin milläkin perusteella, mutta kovinkaan usein rahoilla hankitut investoinnit eivät ole arkipäivän elämässä havaittavissa.
Nykyisellään Suomen rajojen ulkopuolelle virtaa lukemattomia määriä euroja, muiden EU-maiden paapomiseen. Samanaikaisesti Suomen omat asiat eivät ole hyvin, yhtenä isoimpana ongelmana rapistuva tieverkosto. Muistan eräässä haastattelussa Alexander Stubbin todenneen, että ”eivät ne Kreikan tukipakettirahat ole tavalliselta kansalaiselta pois”. Jos näin todella on niin miksi Kreikalle riittää rahaa kerta toisensa perään, mutta samanaikaisesti Suomen tieverkoston parantamiseen tarkoitettuja varoja leikataan? Jo tänä päivänä syrjäseuduilla asuvat ihmiset ovat motissa huonon tiestön, kehnon kunnossapidon ja kelirikon vuoksi, eikä tämä ole missään tapauksessa millään tasolla hyväksyttävää. Varsinkin kun samanaikaisesti hallitus ohjaa lisää rahaa pääkaupunkiseudun isoihin liikennehankkeisiin, kuten Pisararataan ja Länsimetron suunnitteluun.
Itse olen tältä istumalta valmis lähtemään kuljettajan penkiltä käsin näyttämään tieverkoston määrärahoista päättäville tahoille, että missä kaikkialla tiestön parantamista kaivataan. Eikä minulla ole kuin yksi ehto: matkaan lähdetään poliitikkojen autolla. Ehkäpä avartavan maaseutumatkailureissun jälkeen päättäjienkin silmät avautuisivat ja he alkaisivat miettiä onko tärkeämpää turvata sujuva liikkuminen koko maassa vai syöttää kassassa olevat rahat Suomen rajojen ulkopuolelle tai keskittää kassavirtaa pääkaupunkiseudun yksittäisiin hankkeisiin.
Elinvoimainen ja vientikelpoinen Suomi tarvitsee koko maan kattavan, ehjän, sujuvan ja ennen kaikkea turvallisen tieverkoston.
Nyt on ryhtiliikkeen aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti