Volkswagen Mulkvisti goes Lapland

 Rovaniemi – Utsjoki – Enontekiö – Levi – Ylläs – Oulu 8.-14.9.2015

Matkapäivä 8.9. Jyväskylä – Rovaniemi

On sanomattakin selvää, että minussa asuu lapinhulluus. Sisäinen paloni pohjoisen maisemia ja loputtomia maanteitä kohtaan on jotain sanoin kuvailematonta, aivan kuten krooninen autokuumeeni, joka kuolee vasta sitten kun henkäisen viimeisen henkäykseni. Edellisestä Lapin reissustamme ei ollut ehtinyt kulua edes puolta vuottakaan, kun päätimme siirtää kesälomiamme ja suunnata auton nokan kohti ruskalappia. Osasyynä Lapin lomamme ajankohdan valintaan vaikutti se, että samanaikaisesti Waltteri Torikka Trio-kokoonpano kiersi pohjoisen keikkapaikkoja. Lisäksi emme ole olleet koskaan aiemmin nähneet omin silmin Lapin ruskaa, revontulista puhumattakaan, joten mikäpä oli sen parempaa kuin iskeä samalla reissulla monta hirvikärpästä.

Jo viime keväästä lähtien olen yrittänyt metsästää tahoa, jonka kautta olisi mahdollista vuokrata Lapin-rundia varten Volkswagen Amarok. Valitettavasti kyseistä ajoneuvoa ei löydy Europcarin tai vastaavien autonvuokrausfirmojen listoilta eivätkä myöskään autoliikkeet pysty antamaan esittelyautojaan näin pitkille reissuille, joten tälläkin kertaa ”Lapin-rundi with Amarok” jäi ainoastaan kaukaiseksi haaveeksi. Itselläni on Volkswagen Winter Driving School-tapahtumasta lähtien ollut sisäinen palo päästä testaamaan Volkswagen Amarokkia pohjoisen kapoisille, kalteville ja roudan runtelemille teille. Tämä haaveeni taitaa kuitenkin jäädä haaveeksi Amarokkien huonon vuokraussaatavuuden vuoksi. (Jos joku sattuu tietämään tahon, joka vuokraa Amarokkeja pitkillekin reissuille, niin saa vinkata!)

Tuttuun tapaan Volkswagen Mulkvisti otti suunnan kohti pohjoista jo reippaasti ennen aamu kuutta. Vanhoista Lapin reissuista viisastuneena tiesimme sen, että Jyväskylän lähiseudun työmatkaliikenteen välttääkseen kannattaa tien päälle lähteä joko reilusti ennen aamukuutta tai vaihtoehtoisesti lähteä matkaan vasta aamukahdeksan jälkeen. Kieltämättä oli taas kerran jotenkin käsittämätöntä huomata, että miten pirteänä ihminen voi herätä loma-aamuna verrattuna arkiaamuun. Itselläni on tapana tehdä liukuvan työajan ansiosta ”työvuoroa” arkisin klo7-15 ja tavallisena arkiaamuna vähän ennen aamukuutta herääminen tuntuu aivan järkyttävältä. Vastoin kaikkia odotuksia, heräsin kuitenkin nyt ensimmäisenä loma-aamuna jo vähän vaille viisi, pirteänä kuin peipponen.

Liikenne oli aamutuimaan oikein sujuvaa, ellei ota huomioon tien päällä ollutta rekkaliikennettä. Itse lopetin jo ennen Viitasaarta laskemasta, että kuinka monta rekkaa olinkaan jo mahtanut ohittaa. Tuolloin täysipitkät rekat ajoivat pääasiallisesti pientä alinopeutta, joten siitä oli pääteltävissä, että rekkakuskien välinen ”poliisiradio” toimi vallan mainiosti. Itse näimme ensimmäisen poliisiauton vasta Oulun moottoritiellä, mutta päällä olleesta turvalaitteiden valvontakampanjasta johtuen ainakin itse ajelin suurin piirtein nopeusrajoituksien mukaisesti.

Jo kiveen kirjoitettujen Lappi-rutiiniemme mukaisesti kävimme nauttimassa erittäin maittavan aamiaisen Pyhäjärven Abc-huoltamolla. Sitä ennen kuitenkin keräsin huoltoaseman pihalla hieman katseita, sillä paikalla olleet rekkamiehet ”kyttäsivät” rivissä kun jälkikiristin autoni renkaiden pultteja. Taisipa siinä muutama mersumies henkilöautokuljettajakin kääntää katseensa toistamiseen, katsoakseen, että mitä minä oikein puuhasin autoni ympärillä. Varmastikin on totta, että renkaanvaihdon osaavat naiset ovat kenties harvassa, mutta ainakin omalla kohdallani renkaanvaihto ja pulttien kiristys oli yksi niistä ensimmäisistä autojutuista, jonka enoni ja pappani minulle opettivat. Toisin kuin yleensä luullaan, renkaanvaihtohomma ei ole voimalaji, vaan pikemminkin taitolaji.

Ensimmäisen ajopäivän agendana oli suorittaa siirtyminen Jyväskylästä Rovaniemelle, jossa järjestettiin Waltteri Torikka Trio Goes Lapland International Tour-kiertueen ensimmäinen konsertti. Jyväskylästä kertyi matkaa Rovaniemelle hieman reilut viisisataa kilometriä, joten menomatka meni osaltani täysin lämmittelyn puolelle. Matkan aikana kuitenkin järkytyin useasti, sillä vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani, oli Rovaniemelle johtavilla teillä tehty todella paljon tienparannustöitä. Kemistä Rovaniemelle johtava nelostie oli saanut niin uudenkiiltävän ja tasaisen asfalttipinnan, että itseni teki mieli stopata auto tien laitaan ja mennä omin pikku kätösin silittämään uutta asfalttipintaa. Tavallisesti kun Suomen tiestöä pitkin ajaa niin rengasmelu on niin kova, ettei edes moottorin kehräystä meinaa kuulla. Toisin oli kuitenkin nyt, vaikka vauhtia oli sata kilsaa tunnissa, niin moottorin hyrinä ei jäänyt rengasmelun alle.

Jo hyvissä ajoin ennen reissuun lähtöämme olin varannut ensimmäiseksi yöksi majapaikan jo vuosien varrelta tutusta Rantasipi Pohjanhovista, joka sijaitsi aivan Rovaniemen keskustan kupeessa. Ennen hotelliin kirjautumistamme päätimme kuitenkin käväistä Joulupukin maassa, jossa on mahdollista aistia joulun tuntu minä vuoden aikana tahansa. Viime aikoina Joulupukin maa on ollut lehtien otsikoissa rahavaikeuksiensa vuoksi ja ongelmia on pystynyt jo parilla viimeisellä käyntikerrallamme aistimaan, sillä tälläkään kertaa pihamaalla ei ollut kuin muutama auto parkissa. Kokonaisuutena katsottuna Joulupukin maa on mielestäni erittäin toimiva paketti, sillä samalta piha-alueelta löytyy niin itse Joulupukki, pohjoisnavan rajapyykki, Marimekon tehtaanmyymälä, lukuisia laadukkaita matkamuisto- ja Lappituotemyymälöitä kuin muutamia ruokapaikkojakin, joissa on tarjolla kotiruokaa. Ja mikä tärkeintä, Joulupukin pääpostista on mahdollista lähettää spesiaalileimalla varustettuja postikortteja ja kirjeitä.

Vaikka vierailemmekin vuosittain Rovaniemellä, niin siitä huolimatta itselleni tuli täydellisenä yllätyksenä, että Rovaniemen Pohjanhovissa on mahdollista vuokrata parvekkeellinen kattohuoneisto, joka ei maksa kuin neljä euroa enemmän verrattuna tavalliseen huoneeseen. Kuulostaa kieltämättä täysin uskomattomalta, mutta todellisuudessa se oli totta. Rantasipi Pohjanhovi ei tätä mahdollisuutta kovinkaan avoimesti mainosta, vaan itse tajusin kyseisen asian Hotels.com-sivustolta. Parvekkeellisia perushuoneita löytyi niin joki- kuin kaupunkinäkymällä ja kyseiset huoneistot sijaitsivat rakennuksen ylimmässä eli viidennessä kerroksessa. Jos joskus satut majoittumaan Rantasipi Pohjanhoviin, niin suosittelen ehdottomasti kokeilemaan parvekkeellista huonetta. Varsinkin kesäaikana huone kannattaa ottaa joen puolelta, koska aurinko hellii rakennuksen sitä puolta koko päivän ajan.

Hotellin pihaan saapuessamme meillä kävi erittäin hyvä tuuri, sillä Mulkvisti mahtui parkkiin hotellin etupihan puolelle. Koskaan aiemmin näin ei ole päässyt käymään, vaan aina aikaisemmin olen joutunut viemään kaaran parkkiin hotellin takapihalle. Rovaniemi on tunnettu yksisuuntaisista kaduistaan, joten päästääkseen hotellin etuovelta, hotellin takana olevalle parkkikselle joutuu kiertämään pari kadunkulmaa yksisuuntaisten katujen vuoksi.

Illan varsinainen ohjelma alkoi kello seitsemän aikaan Rovaniemen Korundisalissa. Keikkapaikka sijaitsi vain viidentoista minuutin kävelymatkan päässä hotellilta, joten päätimme lähteä matkaan jalkaisin. Toisaalta emme viitsineet lähteä liikenteeseen autolla, koska silloin olisimme menettäneet myös hotellin etuoven edessä olevan parkkipaikkamme. Rantasipi Pohjanhovin ainoa miinuksena voitaneen mainita parkkipaikkojen vähyys, sillä jos parkkipaikan onnistut saamaan, niin siitä ei kannata aivan heppoisin perustein luopua.

Matkapäivä 9.9. Rovaniemi – Levi

Aamu valkeni Rovaniemellä suhteellisen pilvisissä ja tuulisissa tunnelmissa. Toisaalta ajateltuna tämä oli vaan hyvä asia, sillä auringonpaistekelillä Rantasipi Pohjanhovin aamiaissali saattaa olla paahteisen kuuma, avarien ja isojen ikkunoiden vuoksi.  Tälläkin kertaa Pohjanhovin aamiainen ei pettänyt, vaan listalta löytyi jo aiemmilta vuosilta tutuiksi tulleita herkkuja. Oli kieltämättä käsittämättömän mukavaa nautiskella aamiaisesta kaikessa rauhassa, sillä keskiviikkopäivän ohjelmalistalla ei ollut muuta kuin siirtyminen Ylläksen kautta Leville, joten arkipäivistä niin tutuksi tulleet minuuttiaikataulut sai nyt hyvällä omallatunnolla unohtaa ja jättää arkimurheet taakse.

Himpun verran vaille kaksitoista aloimme raahata matkalaukkuja kohti hotellin pihamaata ja samalla reissulla bongasimme sivusilmällä, että jaahas samassa hotellissa on viime yönä majoittunut ”tuttujakin”. Hotellin ala-aulassa nimittäin istuskeli Waltteri Torikka Trion kontrabasisti, joten teki mieli huikata hänelle, että kyyti kohti pohjoista lähtee muuten nyt!

Viimeisen kymmenen vuoden aikana tavaroiden looginen pakkaaminen on tullut niin tutuksi, että tälläkään kertaa auton matkakuntoon laittamisessa ei vierähtänyt kuin muutama minuutti. Sen sijaan aikaa hurahti huomattavasti enemmän lakisääteisten some-matkapäivitysten tekemiseen, sillä päivitysten tekeminen kännykän pika-asetuksien kautta onnistuu lennostakin todella kätevästi. Ainakin omalta osaltani olen niin some-intoinen ihminen, etten edes harkinnut olevani some-lakossa Lapin lomani aikana.

Ennen kuin suuntasimme tien päälle, viritimme vielä navigaattorin päälle matkaseuraa antamaan. Osaan ajaa Rovaniemeltä Ylläkselle vaikka unissani, mutta pikemminkin olen testannut uuden navigaattorin luotettavuutta erityyppisillä teillä. Itseäni elämä on potkinut sen verta paljon, että luottamukseni ansaitakseen saa tehdä todella paljon töitä – olipa kyse sitten ihmissuhteista tai laitteista. Ensimmäinen navigaattorini oli sellainen peli, etten luottanut enää viime aikoina kyseiseen masiinaan tippaakaan. Uusi navigaattorini sen sijaan ei ole kertaakaan ohjannut itseäni harhaan, vaan vienyt aina asianmukaisesti perille saakka. Niin tapahtui tälläkin kertaa.

Välillä Rovaniemi – Ylläs koettiin jotakin ennennäkemätöntä, sillä minä, raskaastakin kaasujalasta tunnettu ihminen, ajoin alle nopeusrajoitusten. Pääosin seututiellä 79 oli nopeusrajoitus 100km/h, mutta kiireettömästä aikataulusta ja tiellä seisoskelleista poroista johtuen köröttelin keskimäärin 85km/h. Toisaalta tiellä oli hyvä körötellä, sillä muita tienkäyttäjiä ei juurikaan ollut, joten eipä Mulkvisti siinä muiden tien käyttäjien tielläkään ollut. Ennen kaikkea hitaasta ajovauhdista oli se etu, että pelloilla seisoneita porotokkia oli huomattavasti helpompi bongailla kuin kovasta nopeudesta katsottuna. Rovaniemi-Ylläs välillä pysähdyimmekin muutaman kerran kuvaamaan tien laidassa nököttäneitä porolaumoja, jotka eivät kyllä tuntuneet olevan moksiskaan meidän läsnäolostamme. En tiedä sitten, että olisivatko porot viitsineet reagoida edes taivaalta tippuvaan ufoon, sillä sen verran löysää tuo porojen elämä tuntui olevan.

Ylläksen maisematiellä koimme pelottavan näyn, sillä yksi poro oli onnistunut juonimaan itsensä umpikujaan. Poro seisoi sillankaiteen takana, jyrkän rotkon reunalla. Kyseessä oli niin kapea paikka, ettei porolla ollut mitään mahdollisuutta päästä kääntymään siinä ympäri vaan poro pääsi pinteestä pois ainoastaan pakittamalla. Olosuhteiden pakosta tuohon kohtaan ei ollut mahdollista stopata autoa, joten arvoitukseksi jäi miten poro pääri pinteestä pois. Vakavilla asioilla ei myöskään saisi leikkiä, mutta kieltämättä ensimmäisenä mieleemme juolahti, josko tämä poro olisi suunnitellut kallion kielekkeeltä alas rotkoon hyppäämistä. Kyseessä kuitenkin näytti olevan täysissä sielun- ja järjenvoimissa oleva poroyksilö, joten tuskinpa mistään sen suuremmasta kuin tilanteeseen vahingossa ajautumisesta oli tällä kertaa kyse.

Ylläkselle johtavalla tiellä koimme kuitenkin hieman epäilyttävän tilanteen. Olimme parkissa eräällä tien laidassa olleella P-alueella, kun taukopaikalle kurvasi myös tuntematon mustin lasein varustettu Suomen kilvissä oleva öky-Audi. Kyseinen auto ajoi P-alueen läpi hitaasti ja itselleni tuli heti tunne, että kuljettaja ”kyttää” meitä. Aloimme pakkautua takaisin autoon ja tämä Audi jatkoi hitaasti matkaansa kohti Yllästä, me kurvasimme hetken päästä samaan suuntaan. Ei mennyt kauaakaan kun tämä Audi alkoi hidastella edessämme ja kiemurteli pitkin tien laitaa. Ja heti kun takanamme näkyi toisen auton valot, niin Audi nosti ajonopeuttaan. Lopulta Audi laittoi vilkun päälle, pysähtyi tien laitaan ja me kaksi autoa painelimme ohi. Loppumatkan ajoinkin sitten hieman reippaammalla kaasulla, jotta pääsimme tämän Audin näkökentästä pois. Jostain kumman syystä Audi jäi ajelemaan huomattavaa alinopeutta, emmekä enää tämän tilanteen jälkeen tavanneet kyseistä autoa. Kieltämättä tästä tilanteesta jäi hieman outo fiilis ja onneksi paikalle sattui tuo toinen tuntematon auto, niin pääsimme tästä öky-Audista eroon.

Kerrankin voinen sanoa, että osasin ajoittaa kaikista mahdollisista viivästyksistä huolimatta välimatkan Rovaniemi-Ylläs ajamisen lähes minuutilleen. Ylläksen luottoruokapaikkanamme toimiva Julli’s Burger aukesi yhdeltä ja Mulkvisti kaarasi ruokapaikan pihaan tasan kello 12.55. Tälläkään kertaa meille ei jäänyt hirmuisesti luppoaikaa, sillä saimme kävellä suoraan Jullin maittavien pöperöiden ääreen. Ylläksen meno tuntui olevan yhtä rauhallista kuin mitä se tuntui olleen tien päälläkin, yksittäisiä autoja ja ihmisiä liikkui siellä täällä, muttei mistään ruuhkasta ollut kyse. Tosin Ylläksen päätien liikenne seisoi hetken aikaa, sillä autoilijoiden täytyi vartoa porotokan tien ylitystä. Olihan sanomattakin selvää, että ruoho on aina vihreämpää tien toisella puolen.

Ennen Leville suuntaamistamme käväisimme vielä Jounin kaupalla, jossa on pakko keinolla millä hyvänsä vierailla joka Lapin reissulla. Haksahdin ostamaan paketillisen Lapin näkkileipää, joka osoittautuikin oikein maukkaaksi valinnaksi. Seuraavan viikon ajan Lapin näkki ja perinteinen kotikalja sopivatkin hyvin yhteen ja yhdistelmä toimi oivana aamuyön pikkupureskeltavana.

Matkan seuraavaan etappiin, Leville, saavuimme hieman ennen ilta viittä. Tuolloin Levi oli kuin autiokylä, sillä hotellimme pihassa ei ollut kuin muutaman asukkaan autot. Tavoistani poiketen olin tällä kertaa varannut majoituksen hotellin sijasta läheisestä lomahuoneistosta, sillä näin ei-sesonkiaikaan oli hyvä testailla eri majoitusvaihtoehtoja. LaplandHotel Sirkantähteen sisään kirjautuminen piti tuttuun tapaan suorittaa hotellin päärakennuksessa, ja itse varsinainen lomahuoneisto LeviStar sijaitsi noin viidensadan metrin päässä hotellin päärakennuksesta. Lomahuoneiston hinta oli huomattavasti halvempi (Lappiklubi-alennus) kuin päärakennuksen huoneen, jonka lisäksi lomahuoneistoon kuului keittiövarustus, pyykinpesukone ja huoneistokohtainen autopaikka. Toissavuoden pääsiäislomalla Sirkantähden hotellihuoneiden asukkaille varatut autopaikat loppuivat kesken, joten aina yöllä kotiin palatessaan auton joutui viemään tyyliin nurmikkoalueelle parkkiin, koska asfaltoidulla pihamaalla ei ollut yksinkertaisesti tilaa. Vaikkei nyt ollutkaan sesonkiaika, niin siitä huolimatta halusin varata sellaisen majoituksen, johon kuuluu oma autopaikka. Silloin ei tarvitse stressata autopaikasta, sillä jos joku muu olisi minulle määrätylle paikalle pysäköinyt, niin hän olisi siitä myös hyvin äkkiä lähtenyt liitelemään.

LeviStar-lomahuoneistoja oli valittavana kahdentyyppisiä, joko nukkumaparvella tai ilman. Ensiksi meinasin varata parvellisen version, koska siinä huoneistotyypissä olisi ollut hieman enemmän lattiapinta-alaa. Loppujen lopuksi päädyimme kuitenkin varaamaan parvettoman huoneiston, koska ne sijaitsivat rakennuksen alakerrassa. Olin jo ennakkoon lukenut netistä ihmisten kommentteja ja moni LeviStar:issa majoittunut asukas moitti voimakkain sanoin kakkoskerrokseen johtavia kierreportaita. Portaissa varmastikin kävelee ihan kätevästi käsilaukun kanssa, mutta entäs sitten kun raahattavana on juukelin painava matkalaukku. Olen ihmetellyt tätä tapaa ennenkin ja ihmettelen nytkin? Eritoten Levillä on monia majoitusvaihtoehtoja, joiden yläkerran lomahuoneistoihin johtaa jos minkälaisia kiemurtelevia portaita. En tosiaan tiedä mitä suunnittelijat ovat mahtaneet ajatella, sillä lomalla ollessaan ihmisillä on luonnollisestikin matkalaukkuja mukanaan.

Oma lomahuoneistomme löytyi oikein kätevästi, mutta autopaikan löytyminen ottikin sitten hieman voimille. Huoneisto sijaitsi LeviStar III rakennuksessa, mutta autopaikka sijaitsi LeviStar II rakennuksen alla olevassa parkkihallissa. Aivan, luit aivan oikein – Levillä on parkkihalleja! Kävin ensiksi tutustumassa parkkihalliin jalkaisin, sillä jos kyseessä olisi ollut ahdas halli niin olisin vienyt autoni parkkiin vaikka hotellin päärakennuksen eteen. (Ahtaissa parkkihalleissa pelkään ainoastaan sitä, että joku ulkopuolinen taho kolhaisee Mulkvistia.) Onnekseni parkkihalli kuitenkin huusi tyhjää tilaa, sillä pääkäytävällä olisi mahtunut vaikka ajamaan autolla sivuluisussa mennen tullen ja palatessa. Parkkihallin autopaikat olivat tosin huonosti merkitty, sillä yksikään paikkojen numeroista ei täsmännyt lomahuoneistomme numeroon, vaikka näin piti olla.

Eipä siinä sitten auttanut muuta kuin hypätä auton ratin taa ja käydä varmistamassa Sirkantähden vastaanotosta, että mikäs näistä parkkihallin paikoista oikein olikaan minun paikkani. Parkkihallissa oli paikat noin kolmellekymmenelle autolle ja tuolloin parkissa oli ainoastaan kolme autoa, joten luultavasti olisin voinut pysäköidä autoni mihin ruutuun tahansa. Halusin kuitenkin viedä autoni omalle paikalleni, jottei kenenkään naapurin tarvitse nostaa maitojaan asian tiimoilta. Sirkantähden vastaanottotäti pahoitteli moneen kertaan sitä, että hän oli antanut minulle väärää tietoa koskien parkkihallin autopaikkojen numerointia. Itse yritin siinä häntä lohdutella, että eipä tässä nyt mitään peruuttamatonta ole käynyt. Pääasia, että asia selvisi ja Mulkvisti saatiin parkkiin oikeaan ruutuun.

Toisena lomapäivänä emme olleet suunnitelleet sen tarkempaa ohjelmaa, sillä keskiviikkopäivä oli Waltteri Torikka Trion keikkojen suhteen ns. välipäivä. Tämän vuoksi nautimmekin Levin suomista paikkakunnan palveluista, kuten Hotelli Levitunturin maukkaista pitsoista ja lomahuoneiston erinomaisesta saunasta. Innostuimme jopa laittamaan lomahuoneiston sisustuksen uusiksi, sillä sängyt, sohva ja ruokapöytä oli sijoitettu huoneistoon todella epäkäytännöllisesti. Kello taisi olla jo yli ilta yksitoista, kun äänekästä naurua pidätellen siirtelimme huonekaluja seinältä toiselle. Kieltämättä lopputuloksesta tuli aika onnistunut, vaikka itse sanonkin!

Matkapäivä 10.9. Levi – Utsjoki

Ensimmäisenä Levi-aamuna laiskuuteni pääsi valloilleen, sillä hain auton parkkihallista, nappasin kartturini kyytiin ja ajoin noin puolen kilometrin päässä olleen Sirkantähden päärakennuksen pihaan aamiaiselle. Lomalla kaikki lienee sallittua, ilmeisesti myös äärimmäisyyksiin viety laiskuus! Lienee varmaankin täysin turhaa mainita, että Sirkantähdessä aamiaiseni koostui pääasiallisesti suklaamuroista ja itse paistetuista vohveleista. Niitä kun ei kotona aamiaisella saa, tai toisin sanoen niitä ei vaan viitsi arkiaamuisin laittaa.

Torstaipäivä oli ehdottomasti Lapin-rundimme ”raskain” päivä, sillä kyseisen päivän aikana reissattiin Levi-Utsjoki-Levi, jonka varrelle kilometrejä kertyi noin 750km. Jo aamiaispöydässä kolusimme läppärien välityksellä netin kelikameroita ja Googlen StreetView-palvelun kuvia lävitse, sillä Leviltä vei kaksi eri tietä Utsjoelle. Lähes 130 kilometriä lyhyempi reitti kulki osittain (50km) päällystämätöntä tietä pitkin ja pidempi (kokonaan asfaltoitu) reitti kulki Sodankylän kautta, seututietä nro80 pitkin. Pitkällisen harkinnan jälkeen päädyimme valitsemaan tien 955, joka oli osittain päällystämätöntä tietä.

Jo ennen Lappiin lähtöämme olin kolunnut internetin keskustelupalstoja lävitse ja muutamat motoristien ylläpitämät nettisivustot olivat kehuneet kyseistä oikoreittiä sen hyvän kunnon vuoksi. Tämä ei kuitenkaan pitänyt ollenkaan paikkaansa, sillä paikoitellen hiekkatietä ajaessa tuli sellainen fiilis, kun olisi ajanut Tampereen Hämeenkadun mukulakivikatua huomattavalla ylinopeudella. Pääosin nopeuteni oli hiekkatiellä 50-60km/h ja pahimmilla tärinäkohdilla nopeus täytyi pudottaa jopa kolmeenkymppiin, sillä tien pinta oli paikoitellen niin epätasainen. Ihme kyllä tiessä ei ollut yhtään renkaan mentäviä monttuja, mutta pientä tärinää aiheuttavia epätasaisuuksia senkin edestä. Lämpimästi voin suositella välttämään kyseistä oikoreittitietä, ellet sitten satu omistamaan isoilla renkailla varustettua maastoautoa.

Onneksi Pokan ja Inarin välinen tieosuus oli päällystetty ja vieläpä tiellä oli erittäin hyväkuntoista päällystettä, joten Pokasta eteenpäin ajaminen oli oikein mukavaa. Tie955 oli kuitenkin todella kapea, eikä tien laidassa ollut edes heijastintolppia tai aurausmerkkejä. Joten en edes viitsi kuvitella millaista olisi ajaa kyseistä tietä sankassa lumipyryssä. Toisinaan vilkaisin kojelaudalla ollutta puhelintani ja lähestulkoon aina puhelimeni kentät olivat täysin pimeinä, vaikka kuitenkin olimme suhteellisen lähellä sivistystä. Puhelimessani alkoi olla kenttää vasta noin 80km ennen Inariin johtavaa risteystä ja se oli kieltämättä aika pelottavaa, sillä jos jotain olisi sattunut, niin oman onnen nojassa olisi saanut tuolla pikku tiellä olla. Vaikka ajoin kyseisen tien päiväaikaan niin siitä huolimatta teiden varsille viritetyt ”poronkarkottimet” loivat aika aavemaisen tunnelman, sillä varmastikin tien laidassa olleesta suosta johtuen aluetta oli pyritty turvallisuussyistä rajaamaan eläimetkin pelottavilla esteillä. Rehellisesti sanottuna tuon tien varteen ei hirmuisesti huvittanut pysähtyä pitämään taukoja, vaan muutamaa nopsaa pysähdystä lukuun ottamatta puskimme menemään kohti Inaria.

Hieman ennen Inariin johtavaa risteystä tapasimme mukavan porotuttavan, joka lömpötti menemään samaan suuntaan kuin mekin. Pokasta lähtien autostereoissa oli soinut Jari Sillanpään uusin kiekko, joten pitihän hyvää musiikkia porollekin soittaa. Yllätys oli melkoinen, sillä poron jölkötys meni ihan sekaisin kun ”hänelle” soitettiin Jari Sillanpään Malagaan. Joten jos joskus haluat poron antavan tietä, niin käännä auton bassot kaakkoon ja soita Malagaan. Se ihme kyllä toimii!

Takaisin nelostielle päästyämme saimme kohdata esimerkillisen keskiverto suomalaisen tietyön. Sillan kannen päältä oli ”raapattu” vanhat asfaltit pois ja metallipalkit törröttivät noin viiden sentin korkeudella, eikä missään näkynyt edes tietyömerkkiä. Onneksi olimme juuri kääntyneet nelostielle, joten ajonopeuteni oli vielä alhainen ja ehdin reagoida ajoissa sillan epätasaisuuksiin. Tosiaan en ymmärrä, että mitä suomalaiset tietyömiehet oikein ajattelevat kun jättävät tienkäyttäjien kiusaksi tiehen merkittäviä epätasaisuuksia? Onko se silkkaa piittaamattomuutta vai rahan puutetta? Sivusta seurasin kun muutama auto jysäytti siltapalkkeihin lähes täydellä vauhdilla ja se isku teki varmasti ”gutaa” auton alustalle ja ohjauskulmille.

Itse olen käynyt Utsjoella viimeksi pikkulikkana, jolloin olimme liikkeellä asuntovaunulla mummon ja papan kanssa. Todellisuudessa en muista tuosta reissusta paljoakaan, ainoastaan suurin piirtein paikkoja, joissa tuolloin kävimme, sillä suurimman osan matkasta makoilin vaakatasossa Mesen takapenkillä ihaillen sinivalkoista taivasta. Tosin itselläni on vielä kirjahyllyssä tallessa poro, jonka jo edesmennyt mummoni osti minulle eräästä matkamuistomyymälästä. Vuoden 2014 pääsiäisenä kävin omalla autolla Saariselällä asti, mutta siitä eteenpäin en ollut koskaan aiemmin ajanut omalla autolla.

Utsjoelle vievän nelostien maisemat olivat jotakin sanoin kuvailematonta, poroja ja loputonta aavaa. Ja mikä kivointa, tien liikenne oli lähestulkoon olematonta. Jos suoraan sanotaan, niin nelostien varressa oleva elämä oli täysin kuollutta, ellei ota huomioon muutamaa pientä lahjatavaramyymälää ja kahviota. Pysähdyimme Nuorgamin Jounin puljussa, josta mukaamme ei kuitenkaan tällä kertaa tarttunut mitään. Yritimme myös käydä ostamassa jäätelöt eräästä tien varressa olleesta kahviosta, mutta siellä oli sen verta laiska palvelu, ettemme jaksaneet jäädä odottamaan. Paikkakuntalaiset asiakkaat neuvoivat meitä auliisti soittamaan kelloa oikein olan takaa, mutta kellon soitosta huolimatta palvelua ei saanut.

Noin neljäkymmentä kilometriä ennen Utsjokea meinasin kirjaimellisesti ajaa kolarin. Nelostie kaarsi voimakkaasti oikealle ja ykskaks sivutieltä pamautti vanhan mummon ajaman koslo suoraan minun eteeni. Onneksi vastaan ei tullut ketään, joten pystyin väistämään vastaantulijoiden kaistalle. En tosiaan tiedä, että miten tilanteessa olisi käynyt jos joku olisi tullut vastaan. Vaihtoehdoiksi olisi jäänyt joko ajaa sivutieltä eteen tulleen mummon päälle tai ajaa vastaantulijan keulaan tai oikealle puolella olevaan kallionseinään. Näin jälkikäteen ajateltuna kaikki vaihtoehdot tuntuivat yhtä huonoilta, mutta se on ainakin varmaa, ettei tuossa tilanteessa olisi pystynyt vauhtia saamaan nollille, koska eteen tunkemisen lisäksi tämä mummo ei meinannut saada kosloaan edes kunnolla vauhtiin. Yhdestä asiasta voitte kuitenkin olla varmoja, Mulkvistin töötti lauloi niin maan perkeleesti ja ihmettelen suuresti, ettei mummo saanut sen seurauksena sydänhalvausta!

En tosin tiedä, että mahdoinko olla unessa vai kuvittelinko muuten vain, mutta mielestäni Utsjoelle vievän nelostien varressa oli kahteen kertaan ”Utsjoki 30”-kyltti? Ja se jos mikä ärsytti ties kuinka monta sataa kilometriä ajanutta kuljettajaa, sillä tuossa vaiheessa tuntui kirjaimellisesti siltä, ettei Utsjoelle vievä nelostie lopu koskaan. Onneksi kuitenkin kaikki tiet loppuvat aikanaan ja Utsjoen ”kaupunki” siinsi vihdoinkin silmiemme edessä. Tässä kohtaa sai kuitenkin pitää varansa, että muisti painaa jarrua, sillä olin jo etukäteen tutustunut kyseiseen paikkaan Googlen StreetView:n avulla ja tiesin, että tulli sijaitsee ison sillan luona. Eipä Utsjoen kylällä paljon muuta sitten ollutkaan, sillä ehtoon keikkapaikka Pub Rastigaisa sijaitsi nelostien varrella samaten kuten pieni marketti, jossa poikkesimme aikamme kuluksi.

Jo ennen reissuun lähtöä mietimme pitkään, että varaammeko majoitukset useasta eri paikasta vai otammeko ”neljän yön putken” Leviltä. Itse olen sen luonteinen ihminen, että ajan mieluummin autoa vaikka harmaan kiven läpi ennen kuin pakkaan matkalaukkuja joka juukelin päivä. Pääasiassa tämän syyn vuoksi majoituimme Lapin-rundin ajan Levillä, joten lähdimme ajamaan Utsjoelta takaisin kohti Leviä noin puoli yhdeksän aikoihin. Tässä kohtaa täytyy todeta, että vaikka minut tunnetaankin yöajamista rakastavana kuljettajana, niin tällä erää jopa minulta meinasi usko loppua kesken. Paluumatkalla kiersimme ”paremman tien” kautta Sodankylän lävitse, joten kotimatkalle kertyi 130km lisämittaa. Varsinkin alkumatkasta, sään ollessa vielä valoisaa, poroja hyppi koko ajan tiellä, jonka vuoksi nopeus piti pyrkiä pitämään maltillisena.

Sodankylän ja Levin välisellä seututiellä nro80 pääsimme todistamaan väitteen ”poroilla ei ole aivoja” todeksi. Olimme nousemassa erästä mäkeä, kun tien oikeasta laidasta ponkaisi auton eteen kaksi poroa. Porot ravasivat tielle, pyörähtivät tismalleen samaan aikaan ympäri ja painuivat takaisin sinne mistä olivat alun perin tulleetkin. Siinä vaiheessa taisinkin tokaista, että voisiko joku selittää mitä juuri äsken tapahtui? Jos porot eivät olleet menossa mihinkään, niin miksi niiden piti tulla tielle?

Loppujen lopuksi Utsjoen kotimatkalle kertyi mittaa 430 kilometriä ja oli muuten aivan uskomattoman onnellinen fiilis kun auton sai viimein kurvaista LeviStarin parkkihalliin, sillä tosiaankaan en olisi enää jaksanut kovinkaan montaa kilometriä ajaa.

Matkapäivä 11.9. Levi – Enontekiö

Vastoin ennakko-odotuksiani heräsin perjantai-aamuna ihmeen pirteänä verrattuna siihen, että juuri edellisenä yönä olin ajanut pilkkopimeässä 430km Utsjoelta Leville. Mutta niinhän sitä taidetaan sanoa, että kaikkeen tottuu ja olen totuttanut itseni viimeisen kymmenen vuoden aikana yöajamiseen, joten silmäni sopeutuvat todella hyvin hämärässä/pimeässä liikkumiseen. Siitä jos mistä on hyötyä, sillä oma näkökykyni on sellainen, että hahmotan hyvin esimerkiksi eläinten hahmoja tien laidasta, vaikka olisikin täysin pilkkopimeää. Hyvästä hämärännäkökyvystäni lienee kiittäminen myös sitä, että kaikki tähän mennessä ”läheltäpitihirvikolarit” ovat jääneet läheltäpiti-tilanteiksi. Toivottavasti saan pitää erinomaisen hyvän hämärännäkökykyni vielä pitkään, sillä se on korvaamaton apu kun liikkuu tien päällä pääasiallisesti öisin.

Edellisestä päivästä poiketen perjantainen lomapäivä oli osaltamme paljon löysempi, sillä illan keikkapaikka sijaitsi vain 130 kilometrin päässä Enontekiöllä. Tuo matka ei ollut kuin poronkusema verrattuna edellisen yön ajeluihin, Utsjoelta Leville. Enontekiö sijaitsi hyvien kulkuyhteyksien päässä Leviltä, sillä ensiksi ajettiin hyväkuntoista seututietä 79, jonka jälkeen käännyttiin valtatielle 21. Kumpainenkin tie oli peruskunnossa, ainoana miinuksena voitaneen mainita valtatien pala-asfalttisuus. Asfalttipalojen välisiä railoja oli kuitenkin kiitettävästi paikkailtu, joten ne eivät juuri autoa heittäneet. Paikkaukset oli tehty paljon ammattimaisemmin kuin etelän teillä, sillä yleisesti eteläisessä Suomessa on tapana paikata teitä hätäisesti ja jättää paikkaukset siten, että ne ovat jopa muutaman sentin muuta tien pintaa korkeammalla.

Menomatkalla seututien 79 varrella liikkui todella paljon poroja, sillä jarrua sai hipaista lähestulkoon jokaisessa mutkassa. Suurin osa poroista kuitenkin kipitti tieltä tien penkalle, ja jäi sitten siihen peffa pystyssä katselemaan meitä ohikulkijoita. Poroilla kun ei tuntunut olevan kiire yhtikäs mihinkään. Tälläkään reissulla emme onneksi nähneet isompia porotokkia, sillä niiden väistäminen onkin huomattavasti hankalampaa, ellei jopa mahdotonta. Enontekiön reissulla silmiin pisti ainoastaan norjalaisten autoilijoiden ajamat törkeät ylinopeudet ja läheltäpiti-ohitustilanteet. Eräässä tuplakeltaisilla varustetussa mutkaisessa sillassa ehdin jopa hieman säikähtää, että nyt muuten tulee norjalainen auto täydellä vauhdilla keulaan. Onneksi takanani ei tullut ketään, joten törkeää ylinopeutta painanut norjalainen auto pääsi ohitse edellä ajaneestaan autosta.

Paikkana Enontekiön Hetta oli lähes yhtä hiljainen kuin edellispäivänä koettu Utsjoki, sillä meidän saapuessa ”kylille” päätiellä ei liikkunut kuin muutama auto. Ehtoon keikkapaikka Jussantupa löytyi todella kätevästi vastapäätä paikallista S-markettia ja Alkoa, joten tälläkään reissulla ei ollut vaaraa eksyä. Yksi Lapin reissaajan muistisäännöistä kuulukin, että jos näet jossain ruokakaupan niin se on todennäköisesti koko kylän ainoa ruokakauppa. Ja kaikki kylän vähäinen sivistys on keskittynyt kyseisen ruokakaupan kohdalle, joten siinä vaiheessa kannattaa painaa jarrua.

Kotimatkalla näimme ehdottomasti tämän Lapin matkan komeimmat revontulet, sillä taivaan värit vaihtelivat niin vihreästä vaalean lilaan. Paikoitellen revontulet olivat niin upean näköisiä, että niitä oli pakko pysähtyä ihailemaan tien laitaan. Yhtaikainen autolla ajaminen ja revontulien ihailu kun eivät oikein sopineet yhteen, sillä revontulia esiintyi sekä oikealla että vasemmalla puolella.

Matkapäivä 12.9. Levi

Viidennen reissupäivän piti olla täysin ”ajovapaapäivä”, mutta viikonloppumyöhäisestä aamiaisesta selvittyämme päätimme pyörähtää iltapäivän ratoksi Ylläksellä. Levi-Ylläs välin ajaminen ei hirmuisesti auton trippimittaria liikauttanut, sillä edestakainen matka kerrytti kilometrejä ainoastaan noin 130km. Sujuvasta matkareitistä huolimatta Levi-Ylläs väli on yksi tylsimmistä välimatkoista ajaa, sillä päämääräänsä päästäkseen täytyy kiertää ns. puoliympyrä, sillä Levin ja Ylläksen välissä olevan kukkulan ”läpi” ei tietä ainakaan toistaiseksi kulje. Lähes päivälleen kymmenen vuotta vanhaa Ylläksen maisematietä on kuitenkin kiittäminen siitä, että matkanteko on Ylläkselle huomattavasti sujuvampaa kuin ennen.

Lauantaina porukkaa oli liikkeellä huomattavasti enemmän, sillä olihan kyseessä lauantaipäivä. Mistään 

ruuhkasta ei kuitenkaan missään nimessä voitu vielä onneksi puhua. Ajokelit olivat hellineet meitä koko viikon ajan, sillä koko Lapin reissun ajan tiet olivat olleet rutikuivia, eikä aurinkokaan ollut päässyt paistamaan aivan täydeltä taivaalta. Pinkeille ajolaseilleni oli kuitenkin ollut käyttöä koko viikon ajan, sillä itse tykkään pitää aurinkolaseja, vaikkei aurinko suoraan päin näköä porottaisikaan.

Ylläksen maisematie on lähestulkoon koko matkan ajan jyrkkää nousua, joten tietä alaspäin lasketellessa jarrulle löytyy käyttöä. Kieltämättä oli hauskaa heittää vaihde vapaalle ja antaa auton rullata maisematietä pitkin alas, täysin omalla painollaan. Tosin maisematielläkin liikkui poroja, joten aivan urku auki tietä pitkin ei uskaltanut rullata. Tämän lisäksi maisematiellä on 60km/h rajoitus, joten jos alaspäin lasketellessa auton mittarissa olisi ollut liian suuri lukema, niin eipä siinä olisi selittelyt auttaneet. Mikäpä olisikaan ollut sen ”nolompaa” kuin ottaa kuljettajan urani ensimmäinen sakko Ylläksellä ja vieläpä lomamatkalla, jolloin ei pitäisi olla kiire mihinkään.

Lauantaipäivän ehdoton kohokohta oli Gondoli-ajelu, joka kulki maisemareittiä pitkin aivan Levin huipulle. Lystille kertyi hintaa vaivaiset 7,50eur per matkustaja, joten ajelun tuottamaan hupiin nähden olisin ollut valmis maksamaan lipuista enemmänkin. Vastoin ennakko-odotuksiani ”kokopitkän” Gondoli-reitin matkustaminen ei tuntunutkaan niin pahalta, kuin mitä olin odottanut sen tuntuvan. Testasimme viime keväänä Levin keskustan ”hotelli-Gondolin” ja silloin varsinkin ylösnouseminen kirpaisi vatsanpohjaa, vaikkei Gondoli hirmuisen ylös tuolloin noussutkaan. Nyt, täysipitkällä reitillä, Gondoli huiteli huomattavasti korkeammalla kuin viime kevään reissulla. Jo ennen kuin olimme edes ehtineet reitin puoliväliin, niin jo siinä vaiheessa maisemat olivat huikaisevan näköisiä, sikäli mikäli niitä uskalsi vain katsoa. Taivas oli tuona päivänä täysin pilvetön, joten se jos mikä vielä lisäsi maisemien mahtavuutta.

Levin huipulle päästyämme pyörimme hetken aikaa Gondolin hissin läheisyydessä, ottaen sekä maisema- että poseerauskuvia. En ollut ennen tiennytkään, että Levin huipun ympäri kiertää ulkoilureitti, jonka varrella on mahdollista esimerkiksi paistaa makkaraa reitin varrelle rakennetuissa kodissa. Tämä harmitti meitä jälkikäteen, sillä jos olisimme tämän tienneet, niin kaupasta olisi voinut ostaa omat makkarat mukaan. Eväiden puutteesta huolimatta maisemat olivat kuitenkin sanoin kuvailemattoman kauniita ja mikä parasta, Levin huipulta pystyi näkemään niin kauas kuin silmä vain kantoi. Ainakin oma pää kirjaimellisesti tyhjentyi kun seisoin hetken aikaa Levin kukkulan reunalla, kasvot vasten navakkaa tuulta. Siinä hetkessä oli ihmisen hyvä olla, sillä tuolloin en ajatellut yhtikäs mitään. Paikoitellen tuuli yltyi niin navakaksi, että jopa kännykän kädessä pitäminen osoittautui ylivoimaisen vaikeaksi. Yritin myöhemmin samaisen päivän aikana etsiä netistä , josko siellä olisi ollut tarkempaa tietoa Levin tuulilukemista, mutta valitettavasti tarkkaa tietoa en onnistunut löytämään. Lämpöisenä ”syyspäivänä” navakka tuuli ei kuitenkaan Lapin kävijää jähmettänyt, sillä tunnelma oli se joka tuossa tilanteessa lämmitti mieltä ja sydäntä.

Levi-päivän iltaohjelma oli tällä kertaa yllättävänkin lähellä, sillä Levi HulluPoro-Areenalle kertyi matkaa lomahuoneiston ulko-ovelta ainoastaan noin puolitoista kilometriä. On sanomattakin selvää, että sinä ehtoona Mulkvisti jäi koisimaan parkkihalliin ja suuntasimme jalkaisin kohti ehtoon keikkapaikkaa. Itse vierailin ensi kertaa HulluPorossa viime keväänä, jolloin lauteilla esiintyi Paula Koivuniemi. Tuolloin juhlapaikka oli lähes ääriään myöten täynnä ihmisiä, joten jo paikalle mennessä oli selvää, että tulevalta ehtoolta sai odottaa lähestulkoon mitä tahansa. Onneksi paikalle eksyi ehtoon aikana yllättävän vähän porukkaa, sillä tanssilattiakin täyttyi vain puolilleen. Ja se oli ihme.

Matkapäivä 13.9. Levi – Oulu – Jyväskylä

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin myös tämänkertainen Lapin lomamme alkoi lähestyä loppuaan, sillä sunnuntai-aamuna oli aika pakata kamat kasaan ja suunnata karavaanin kulku kohti keskistä Suomea. Emme kuitenkaan ajaneet suoraan Jyväskylään, sillä matkan varrella oli tarkoitus osallistua Oulussa järjestettyyn Waltteri Torikka Trio-konserttiin. Kieltämättä viimeisen päivän aamiaisella suklaamurot ja itse paistetut vohvelit alkoivat jo hieman tympiä, sillä varmastikin makeat aamiaiset menettäisivät hohtonsa, mikäli niitä nauttisi jokainen arkipäivä. Kokonaisuutena katsottuna Lapland Hotels-ketjun tarjoamat aamiaiset ovat olleet todella maukkaita ja ennen kaikkea kattavia, sillä tarjoiluvalikoimista löytyy jokaiselle jotakin. Tämän lisäksi aamiaisbuffet sisältää spesiaaliherkkuja Lapista, joten Lapland Hotelsissa on mahdollista syödä vaikka joka loma-aamu erilainen aamiainen. Vain mielikuvitus on silloin rajana.

Mulkvisti otti suunnan kohti Oulua hieman ennen puoltapäivää, sillä ehtoon konsertti alkoi vasta iltaseitsemältä. Varasimme matkantekoon reilusti aikaa, sillä varsinkin Rovaniemen korkeudelle asti poroja sai ihan tosissaan varoa. Onneksi kuitenkaan mitään läheltäpiti-tilanteita ei sattunut, vaan tiellä sai puskea menemään pääasiallisesti yksinään. Ainoastaan hieman ennen Pelloa tien päälle alkoi kerääntyä jonontynkää, sillä sivutieltä päätielle tullut rekka sumputti tiellä liikkujia. Itse en tuossa vaiheessa edes haaveillut rekan ohittamisesta, vaan jäin suosiolla ajelemaan kauas rekan taakse. Tapanamme on ollut käydä Lapin reissuillamme Pellossa sijaitsevassa SeitaShop-myymälässä, joten eipä rekan perässä tarvinnut kauaa körötellä, kun saimmekin jo kurvaista tutun taukopaikan pihaan.

Lähestyessämme Oulua, alkoi myöskin tiellä oleva liikenne lisääntyä merkittävästi. Jossain vaiheessa letkan kärkeen ilmestyi kaksi hidasta peräkärryä ja jatkuvasti vastaantulevasta liikenteestä johtuen ohitushaaveet sai kertaheitolla hylätä, sillä turhan takia riskiohituksia ei viitsi lähteä tekemään. Jälleen kerran oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, että hieman ennen Ouluun johtavaa leveäkaistatietä liikenne alkoi yhtäkkiä vetää, vaikka peräkärryt eivät letkan edestä kääntyneetkään mihinkään. Tästä oli pääteltävissä ainoastaan se, että peräkärryt nostivat reippaasti ajonopeuttaan kun tie muuttui sellaiseksi, että muille tienkäyttäjille koitti mahdollisuus päästä köröttelijöistä ohitse. Lienee turhaa sanoa, että tätä toimintatapaa näkee liiankin usein suomalaisilla teillä. Kaksikaistatiellä körötellään, mutta kun tie levenee tai muuttuu moottoritieksi, niin sitten lyödään talla pohjaan, eikä päästetä muita tienkäyttäjiä ohitse.

Oulun keskusta oli onneksi yllättävän helppo paikka ajaa, ellei ota huomioon yksisuuntaisia katuja. Ehtoon keikkapaikka sijaitsi kadun varrella, joten Mulkvistille piti löytää parkkipaikan lähikatujen varrelta. Sellainen löytyikin kätevästi yhden kadunkulman päästä, ja sain huljautettua Mulkvistin taskuun. Itseäni hieman huvitti kyseinen parkkipaikan hakureissu, sillä kyseinen katu oli yksisuuntainen (jossa oli kaksi ajokaistaa) ja taakseni liimautui eräs nuoren pojanklopin ajama Mese. Pistin vilkun päälle jo hyvissä ajoin ja pysähdyin tien laidassa olleen auton viereen ja iskin pakin päälle, jääden odottamaan tämän Mesen seuraavaa liikettä. Aivan takuuvarmasti Mesen kuljettaja tajusi, että aion vetää auton taskuun, mutta siitä huolimatta hänen täytyi ”roikkua” takalistossani hetken aikaa kunnes hän viimein sai käännettyä koslonsa yksisuuntaisen kadun toiselle kaistalle. Tosiaan en sitten tiedä, että miten hän itse mahtoi pysäköidä autonsa kadun varteen? Mahtoiko sitten taskuparkki olla hänelle vieras käsite, sillä eipä auto oikein etuperin yhden auton mentäviin rakoihin mene.

Kello oli hieman yli iltayhdeksän, kun Mulkvisti otti suunnan kohti kotia. Todellisuudessa emme miettineet hetkeäkään, että otammeko Oulusta vielä majoituksen vaan sen liiemmin pähkäilemättä ajoimme samoilla lämmöillä kotiin asti. Itse olen luonteeltani sellainen ihminen, etten osaa juurikaan nukkua hotellien sängyissä. Toiseksi tykkään ajaa öisin, koska silloin liikenne on yleensä lähestulkoon olematonta. Jostain kumman syystä tällä kertaa vastaan puski lähes jatkuvalla syötöllä juukelin pitkiä autoletkoja, jotka ajoivat yksi toisensa takakonteissa kiinni. Jotenkin oli järkyttävää myös huomata, että lähes joka toiselta ajoneuvolta löytyi huomautettavaa ajovaloista. Vastaan puski niin yksi- kuin vajaasilmäisiä autoja, jotka todellakin ärsyttivät omia silmiä. Lisäksi olen useasti nähnyt Oulusta Jyväskylään päin lähtevällä tiellä hirviä, joten eipä siinä paljoa ehditty hirviä ihailla kun jatkuva valomeri puski päin näköä. Onneksi sentään Jyväskylään päin menevä liikenne oli todella rauhallista, sillä pääasiassa saimme ajella yksinään. Se, jos mikä oli hyvä asia. Minä en tykkää ajaa letkoissa, enkä myöskään tykkää siitä, että joku idiootti peesaa takakontissani kiinni.

Jyväskylä alkoi siintää silmissä yöllä, hieman kello yhden jälkeen. Siinä vaiheessa sitä huomasi miettivänsä tekosyitä, joihin vetoamalla voisi kääntää auton nokan kohti takaisin pohjoista.

Lapin-rundimme aikana Volkswagen Mulkvistin mittarilukema kasvoi 2730 kilometrillä.